Kuka piilotti autonavaimet?

Sunnuntai 06/30/2024 
Windcave National Park, SD - Custer State Park, SD
Ajetut mailit: 88 mailia / 141 km

Aamulla villit kalkkunat mennä jolkottelivat metsässä teltan takana mölinää pitäen. Olivat hyvin organisoituja siivekkäitä, tepastelivat mallikkaassa jonossa. Aamukahvi nautittiin tänä aamuna kylmänä, Chobanin kahvinmakuisen purkkijogurtin korvatessa kuuman kahvipannun. Aamiaisen ruisleivät voideltiin katajaisella hirvikuvioisella voiveitsellä. Kiitos rakkaan kaverin, joka tilasi niitä Amazonista meille lahjaksi. Ilman tällaisia suomalaismaisia kapistuksia olisi niin paljon kurjempaa telttailla.

Itse leivotut Reissumiehet ja katajainen voiveitsi mukana matkassa. 

Sansun kanssa matkatessa ei puutu vauhtia ja vaar... tarkoitan hatuttavia tilanteita. Windcaven Visitor Centerin pihassa toteutettu operaatio autonavainten etsintä nostatti mukavasti verenpainetta ja kiristytti Tatun hermoja. Automme oli hädin tuskin pysähtynyt parkkiruutuun, minä olin jo ovesta pihalla painelemassa kohti Visitor centerin matkamuistomyymälää leimaamaan kansallispuistopassiamme. Tatu tuli perästä kuin myrskyn merkki todeten, että rouva saisi lähteä viimeisenä autolta, jos kerran halusi auton avaimia piilotella. Ihmettelin, että mitä se ukko kulta nyt oikein selittää, kunnes tajusin, että minullahan ne autonavaimet taisivat viimeksi olla kädessä. Mutta missä? Sehän se oli se ajankohtainen kysymys.

Virtalukottomat autot, joissa riittää, että avain on jossain päin autoa, ovat kamala käteviä. Paitsi silloin, kun et tiedä, mihin olet laittanut avaimet. Kokemuksesta voin nyt sanoa, että en suosittele laittamaan autonavaimia telttaa pakatessa hupparin taskuun ja heittää hupparia auton perään matkalaukkuun, joka on kaikista perimmäisenä. Tai jos haluat temppua testata, muista edes mihin avaimet laitoit, ettei tarvitse FBI tyyliin kääntää koko autoa ympäri paniikissa 5 minuuttia ennen tourisi alkua.

Wind caven luolaan sisälle olisi ollut mukava päästä. Se on kuitenkin se suurin syy puistossa vierailuun. Luonnollisesti heti kun olin alkuvuodesta varannut lomamme ja telttapaikkamme, puisto laittoi luolakierrokset pauselle ja luolaan vievän hissin remonttiin. En voinut enää edes shokeeraantua, tälläistä tämä minun kanssani reissaaminen on. Harmitustani helpotti kun Ranger kertoi, että hissi oli jäänyt vähän väliä jumiin. Klaustrofobinen hyperventilaatiokohtaus jumiutuneessa hississä kiinnosti kyllä reippaasti vähemmän kuin uusi visiitti tulevaisuudessa, öljytysti toimivalla Teksasilaisen kontraktorin rakentamalla hissillä.

Lohdutuspalkintona teimme Rangerin vetämän pikku patikan Wind Caven suurimmalle luonnolliselle sisäänkäynnille. Sen verran kapoinen aukko oli, ettei edes anorektikko olisi siitä reiästä sisään mahtunut. Paikka on intiaaneille pyhä. Asiasta kieliviä pieniä kankaisia liinoja roikkui sisäänkäynnin lähellä puissa. Koitin käyttäytyä pyhään paikkaan soveltuvalla tavalla, tällä katastrofimagneetilla ei ole varaa suututtaa pyhiä henkiä. Lakota heimon luomistarinan mukaan aukosta on astunut maan päälle ensimmäiset ihmiset, buffalo people. Aivan kuten Eeva meni haukkaamaan paratiisin kiellettyä hedelmää, muutama Lakolta karkasi sisäänkäynnistä maan päälle ennen aikojaan. Ei hyvä. Rangaistukseksi heidät muutettiin maanpäällä biisoneiksi. Sen siitä saa kun ei seuraa sääntöjä. Terveisin sääntösuomalainen Sansu.

Kuka eka visitor centerissä sisällä? Minä!!

Ainoa luonnollinen sisäänkäynti Wind caven luolaan näkyy edessä  vasemmalla mustana läikkänä.
Siitä ei solakampikaan Sirkku kyllä sisään mahdu.

Kukkaloistoa polun varrella.

Kannattaa salakuunnella, mistä rangerit muiden Ville Vierailijoiden kanssa keskustelevat. Voi saada hyviä vinkkejä, etenkin kun se omalle kohdalle osunut infopisteen puistonvartija oli yhtä hyödyllinen kuin pala märkää vessapaperia.  Pöllittiin muille annettu ehdotus ja otettiin puiston back road, jolla olisi voinut soitella Dirt Road Anthemia pölypilven noustessa ilmaan soratiellä kurvaillessa. Kohtasimme tällä pätkällä vain kolme muuta autoa. Ei ollut ruuhkaa, toisin kuin tien vieren preeriakoirakylissä. Näimme ajellessamme ehkä 2 miljoonaa preeriakoiraa, joista tyhmimmän tittelin voitti se, joka oli tehnyt kotikolonsa keskelle ajotietä! Talking about living dangerously. 

Lone Pine overlookille pysähtyessämme neljä perhosta harrasti kuviolentoa muodostelmassa. Mahtava show. Preerialla kukki samoja kukkia, jotka koristivat lapsuusvuosina Vogelin Echinaforsin ihmeuuteen etikettiä. Siinä ne villinä ja vapaina törröttivät komeana kohti sinistä taivasta. 

Pakollinen kaverikuva puiston kyltin kanssa.

Takateillä ei ollut ruuhkaa...

Echinafors ihmerohdon kansikuvamallikukkanen.

Mieheni kukkulan kuninkaana.

Preeriakoira vahdissa.

Anteeksi herra biisoni, me tässä ihan vaan kaikessa rauhassa ajeltaisiin ohitsenne.

Osa Custer State Parkin biisonilaumaa hengaili aidan takana puistojen rajalla. 

Takaisin asvaltoidulle päätielle päästessämme, törmäsimme itsensä kuolemattomiksi tunteviin moottoripyöräilijöihin. Kolmikko tuumasi, että oli hyvä idea aiheuttaa biisoni stampede keskelle ajotietä. Eivät ilmeisesti halunneet odottaa, että tiellä vaeltavat biisonit, (joilla muuten on AINA etuajo-oikeus) olisivat väistyneet syrjään. Hirveä pärinä päällä motoristit tunkivat suoraan joukkoon kuin päihtyneet fanit Rantarokin festareilla. Lauma luonnollisesti säikähti ja lähti pinkomaan pitkin tietä prätkien kurvaillessa kilvan kintereillä. Veikkaan, että laumaa vastaan ajaneen auton etupenkki saattoi olla märkänä tuskanhiestä lauman rynnätessä näkökenttään mutkan takaa.

Touhu vaikutti sen verran hölmöläisten hommalle, että todettiin olevan aika vaihtaa maisemaa. Ja eikun kohti Custer State Parkia. 

Prätkäjätkillä oli vaatimattomasti 3 amerikan lippua kiinni pyöräänsä perässä. Mieluummin överit kuin vajarit vai mitä se nyt menikään?