Kun aasi kohtasi aasin.

Wind Caven kansallispuisto ja Custer State Park jakavat rajan. Näppärää ja vähemmän vihamielistä kuin Koreoiden kohdalla. Oli rentouttavaa kun ei tarvinnut ajella maili tolkulla päästäkseen kohteesta toiseen. Kerrankin sai cruisailla kaikessa rauhassa.  Poikkesin rakastumassa South Dakotaan jo vuonna 2010. Kolusimme tuolloin kaverini kanssa reissullamme Custer State parkin kauniita maita ja mantuja. Nähtävää jäi ja maisemat hurmasivat, joten päätin tehdä Come backin.  

Kyltin kaksi puolta. Toisella puolella luki Wind cave National Park, toisella Custer State Park. . 

Ajelimme heti kärkeen Custer State Parkin Wildlife loopin. Reitti on nimensä mukaisesti tunnettu aluetta asuttavista eläinmaailman karvaisista kavereista. Puiston villiaasipopulaatio oli edellisellä vierailulla toiminut turisteille liikennepoliiseina seisten keskellä ajotietä ottaen vastaan porkkanalahjuksia ohiajavien autojen ikkunoista. Meininki oli meikäläisestä hippasen pelottavaa aasien tunkiessa hampaat ojossa päitään autoihin. Olin äärimmäisen huojentunut tällä visiitillä huomatessani aasien jättäneen kadut taakseen. Lauma oli kokoontunut niitylle varsoineen poseeraamaan turistien iloksi. Pakkohan niitä oli käydä rapsuttelemassa. Tatu otti muutaman kuvan ja nimesi tilanteen: Kun aasi kohtaa aasin. 

Kun aasi kohtaa aasin. 

"Juokse sinä humma kun tuo taivas on niin..." no ei nyt niin kovin tumma,
mutta jotenkin Tapio Rautavaaran biisi hiipi kuvasta mieleen.

Olipahan söpöläinen pikkukaveri (enkä puhu nyt itsestäni).

Bison center, pari vuotta sitten valmistunut ulkoisesti upea informaatiokeskus, oli täynnä biisonitietoutta meille maalikoille. 1914 puistoon ostettiin 36 biisonia. Siitä se tarina sitten lähti. Nykyisin laumaan kuuluu noin 1400 yksilöä, jotka pitävät puistoa kotinaan. Syksyisin lauma kerätään kasaan  tuhatpäisen yleisön ihaillessa Round up-spektaakkelia. Uudet tulokkaat rokotetaan ja merkitään. Lehmille tehdään raskaustesti ja sonnien hedelmällisyys tarkistetaan. Tulosten perusteella 200-500 yksilöä erotellaan laumasta huutokauppaa varten. Bison Round up on melkoinen nähtävyys ja huikea tulonlähde puistolle.

Mitä minä infotauluja lukemalla sitten näistä karvaisista sarvipäisistä kavereista opin? No ainakin sen, ettei niitä kannata pinkoa pakoon. Biisoni voi spurtata 5 sekunnissa futiskentän pituisen matkan. Minun enemmän tai vähemmän räjähtävä lähtöni jää siinä auttamattomasti kakkoseksi. Mielenkiintoista oli myös lukea, kuinka maailmansotien aikaan, kun lihasta oli pulaa ja sen kulutusta säännösteltiin, puiston biisoneista saatiin proteiinia USAn armeijalle. Nautakarjaan kohdistuneet rajoitukset kun eivät koskeneet biisoneita, jotka luettiin tuolloin vielä riistaksi.  

Komea oli kyltti!

Ja komea oli itse rakennuskin!

Wildlife loopin sivuteillä kurvailessamme, törmäsimme Fisherman flat roadilla tietä ylittävään monikymmenpäiseen biisonilaumaan. Mikä majesteettinen upea näky! Tältäkö preerioilla on näyttänyt aikoinaan ennen valkoisen miehen mukanaan tuoman typeryyden saapumista länteen? Biisoneita katsellessa tuntui vaikealta käsittää, että lajin kohtalo oli vain sata vuotta aiemmin ollut vaakalaudalla. 

Ihminen on tunnetusti planeetan tehokkain tuhoeläin, kysy vaikka Greenpeace aktivisteilta. Oman kotini viherkasvien  hengissäselviytymisprosenttia laskeskelemalla, joudun allekirjoittaa väitteen. Luoja yksin tietää, montako viherkasvia olen saanut hengiltä siitäkin huolimatta, että olen yrittänyt niistä huolehtia. Kuolleiden viherkasvien määrä ei kuitenkaan voi verrata biisonien kohtaloon. Sen lajin historia on äärimmäisen varoittava esimerkki ihmisten tyhmyydestä.

Arviolta 40 miljoonaa biisonia vaelteli Amerikan preerioilla Vuonna 1840. Laumoissa saattoi olla jopa 4 miljoonaa yksilöä. Vaikuttava lukema niin lottovointon pääpottina kuin lauman kokona. Vain 35 vuotta myöhemmin oli jäljellä enää miljoona yksilöä. Vuoteen 1891 mennessä ihmiset olivat vähentäneet biisonien määrään vaivaiseen 541 yksilöön! Miten on mahdollista, että 51 vuodessa me typerät Homo Sapiensit pystyimme tappamaan yli 39 miljoonaa biisonia? Mikä surullisinta, teimme sen pääsääntöisesti vain huviksemme. Ja me muka kutsumme itseämme luomakunnan kuninkaiksi ja omistamme kehittyneimmät aivot ja kyvyn ajatella. Yeah, right…

Edessä on biisoniruuhka.

Tienylityshommia.

Emo ja vasikka, laitettiinkohan heidät tänä syksynä myyntiin?

Mukiinmenevää maisemaa Wildlife Loopilla.

Custer state parkin visitor centerin puitteet olivat hienot, mutta saatavan informaation määrä kämänen. Jos halusi esitteen, tarvi puhua ison topografisen pöytäkartan luona hengailevile työntekijöille, joiden pöytälaatikoon kaikki tieto oli piilotettuna. Ongelmana oli, että kaiken maailman puheripuliset seuraa kaipaavat eläkeläiset olivat kaapanneet kaikki infopisteläiset itselleen. Eihän siinä meinannut turinatuokioille tulla loppua.

Visitor Centerin iso plussa oli komea teatteri ihanilla taakse nojautuvilla lepotuoleilla ja ennenkaikkea tällä vuosituhannella tuotetulla puistovideolla, jonka kertojana toimi itse Kevin Costner. Sitä ääntä ja niitä  maisemia olisi katsellut ja kuunnellut pidempäänkin. Viime vuoden Biisonihuutokauppa toi puistolle melkein  $700 000 tuloja. Jokainen penni pannaan takaisin puiston ylläpitoon. Tämä saattoi selittää sen, miksi Custer State Parkilla oli paremmat pelit ja vehkeet (ja ennen kaikkea Kevin Costner) kuin kansalispuistoilla, joiden videot odottavat epätoivoisesti uusimistaan. Ainakin, jos minulta kysytään. 

Costnerin äänen vielä kaikuessa ajatuksissa, suuntasimme infokartta kainalossa autolle. Oli aika etsiä murua rinnan alle ennen teltan pystytystä tulevalle yölle. Auton nokka siis kohti Custeria!