Mitä sitä oikein tekisi mieli?

Kiertelin sunnuntaina ruokakaupan hyllyjen välissä päämäärättömästi ja koitin pähkäillä, mitä haluaisin syödä. Kävin mielessäni läpi eri ruokalajeja ja odotin kropaltani mentaaliseen treeniini vastareaktiota. Tiedäthän, sitä Pavlovin koirakokeestakin tuttua suutuntumaa, kun pelkästä ajatuksesta suu kihelmöi ja voit maistaa tulevan. Mutta ei, reaktio oli yhtä kateissa kuin urakehityksellinen motivaationikin. Suu pysyi kuivana kuin Sahara, Kalahari tai mikä tahansa muu autiomaa-nimikkeen alle luokiteltava maantieteellinen kohde. ARGH!  Kuinka sekin voi muka olla vaikeaa, päättää, mitä tekee mieli syödä!? Kuka helvattu sen sitten tietää, jos ei muka itse?

Koin lopulta valaistumiseni ja pääsin Nirvanaan. Etkä todellakaan usko, mikä tuo koko kroppaa vavisuttanut gourmet ateriani oli... SPAGETTIA JA TONNIKALAA! Luit oikein, etkä ymmärtänyt väärin. Tuo laihalompakkoisten opiskelijoiden pakollinen, ja himpun verran legendaarinenkin, annos kruunasi päiväni. Tähän pisteeseen sitä on tultu, tonnikalapasta saa sukat sykkyrälle.

En muista kirveelläkään, milloin olen viimeksi syönyt tonnikalaa ja makaronia. Kuten en sitäkään, kuinka ahkerasti sitä naamaani opiskeluvuosinani lappasin. Funny enough, kyseinen annos on kuitenkin ainoa ateria, jonka muistan Au pair vuodeltani. Kokonainen vuosi amerikassa eikä muuta gastronomista mielikuvaa kuin makaroni ja tonnikala. Jossain on mennyt jotain ja pahasti vikaan. Mätimme annosta kaverin kanssa St Louisissa niin paljon, että kiintiöni täyttyi seuraavaksi 20 vuodeksi. Laskuyhtälö, joka  selittäisi sen, miksi se alkaa taas vähitellen maistumaan. Kauhulla koitan käsittää sitä faktaa, että lapsenvahtiajoistani on jo 18 vuotta. En pysty ymmärtämään, miten se voi pitää paikkaansa.

Jotta voin kuitenkin sanoa päässeeni elämässä edes pikkusen eteenpäin, on jotain toki muuttunut vuosien varrella. Sen sijaan, että olisin kolunnut kaupasta ne halvimmat paikalliset Pirkka tai Rainbow vaihtoehdot, valitsin vastuuntuntoisena, itsestään silloin tällöin huolehtivana aikuisena orgaanista spagettia ja vastuullisesti kalastettua, elohopea testattua tonnikalaa (jossa oli todella paljon makua, NAM!). Sirottelin annokseni päälle vielä tuoretta parmesaania. Jos ei 20 vuodessa ole mitään muuta tapahtunut, niin ainakin olen saanut upgreidattua tonnikala-makaroni annokseni astetta parempitasoiseksi.

Hienostellakseni, täydensin vielä annostani alkupalalautasella. Sipaisin crackereiden päälle savustettua mozzarella ja suussa sulavaa vuohenjuustoa. Nautin suupaloistani ei- ehkä-niin-fiinisti autotallin edustalla retkituolilla kököttäen auringonlaskiessa naapuritalon taa. Makuelämykseni oli täydellinen. Joskin on ehkä turvallista tässä kohden todeta, etten ole ihan vielä ensi kaudella näillä tuotoksillani Master Chefiin pyrkimässä.

No niin, tässä tätä mun vastuullista tonnikalaa nyt olisi.
Maku oli täysi 10, ihan varmasti lähtee ensi kauppareissulla pari purkkia mukaan.

Alkupaloja olkaas hyvät!

Eikä auta unohtaa ruokailun aikana nautittavaa kirjallisuutta....