Dallas Diaries: Millon mulla on lomaa? Kysyn vaan...

On harmaata, kylmää ja masentavaa. Minulla on vieroitusoireita. Kaipaan aurinkoa, sinistä taivasta, ja sitä tunnetta, kun pakkaa rinkkaa pähkäillen, mitä tarvitsee ja mitä ilman voi seuraavat viikot elää. Addiktin lailla ikävöin sitä koko kehon valtaavaa onnellisuuden tunnetta, joka syntyy katsellessa ympärillä avautuvaa kuvankaunista maisemaa. Tunnetta, joka lataa elinvoimasi (ja uskosi tulevaisuuteen) ja nollaa jokaisen huonon muiston, mitä vuodelle on voinut kertyä.

Tiesin, että elämäni tulisi jossain vaiheessa muttumaan. En voisi olla ikuinen matkaaja. Oli liian hyvää ollakseen totta pystyä 3,5 kk vuodesta mennä viilettää ympäri tätä aurinkokuntamme kolmatta planeettaa. Aikuistuminen kind of sucks. Tai sitten vain Amerikkalainen työelämä...

Nyt mietit, että olen ylen dramaattinen. Turpa tukkoon tyttö ja pää pystyyn. Kyllähän amerikkalaisillakin on lomaa, ei se ole mikään eurooppalainen yksinoikeus. Totta! Olet oikeassa. Ei tässä lomapäivät mihinkään ole kadonneet, ne vain ovat kokeneet kauhistuttavan inflaation. Jos pysyn työpaikassani vuoden, olen kerryttänyt sillä itselleni huimaavat 6 lomapäivää. Paitsi... jos menen ja otan sairaspäiviä, koska ne vähennetään lomapäivistä (tai niin sanotusta PTO:sta, eli paid time off potista). Luonnollisesti, koska sairastaminenhan on yhtä lomaa. Nautinnollisuusprosentit ovat samoissa lukemissa olit Bahamalla tai peiton alla kuumeessa. Molemmissa hikoiluttaa ja nestettä kuluu.

Voisi toki olla huonomminkin. Voisi olla ettei olisi yhtään palkallista lomapäivää. Suomessa vain on tottunut ihan liian hyvään. Suomalaisilla lomilla ehti sentään naapurikuntaa pidemmälle. Niin ja suomessa sai myös tietää työvuoronsa tarpeeksi ajoissa, jotta pystyi suunnitella edes sen ei-niin-eksoottiseen naapurintaan karkaamisen. Oman elämän ennakkoiminen on tällä hetkellä minun työvuoroillani aika nollissa. Harvinaisen surullinen totuus.

Hotellilla työvuoroihin merkittävä sykli on lauantaista perjantaihin ja vuorot ilmoitetaan vain viikoksi kerrallaan. Parhaassa tapauksessa saan tietää keskiviikkona työvuoroni lauantaista eteenpäin. Huonoimmassa tapauksessa olen kuullut vasta perjantaina keskipäivän aikaan, miten olen seuraavasta päivästä lähtien töissä. Vapaapäivät vaihtelevat joka viikko, joten vaikka olen sen verran onnellisessa asemassa, että tiedän vuorojeni olevan vain aamuvuoroja, en pysty ennakoimaan minä päivinä niitä aamujani hotellilla tapan.

Mutta itsehän olen alani ja työpaikkani valinnut. Turha siitä kai on valittaa, vaikka se valittaminen suomalaisena luonnostaan tuleekin. Ehkä tämä harmaus, joka pukee kyllä villapaitaa, mutta ei ikkunan ulkopuolella näkyvää taivasta, ja se virhe, että uskaltauduin selaamaan reissukuvia elämäni varrelta, toi ruudulle pessimistisvivahteisen tekstin. Kunhan arska palaa taivaalle, teltta lentää takakonttiin ja lehdet puhkeavat jälleen puihin, olen taas se oma vain semisti pessimisti itseni.

Koska jokaisessa postauksessa on oltava kuvia, ja viimeisen 8 kuukauden eksoottisin reissuni on ollut viikonloppu Oklahomassa, (lause, jota en kuvitellut koskaan sanovani ääneen) saa todistusaineisto tuolta matkalta nyt kuvittaa tätä tekstin rykäisyä.

Matkalla Wichita Mountains wildlife refugelle.

Tulee kalliiksi ahdistella ja ruokkia preeriakoiria.

No eipä sitä preeriakoiraa tarvinnut paljon ruokkia,
kun sillä oli sapuskat jo omasta takaa.
Tosin unohti näköjään käydä pesulla ennen ruokailua,
joten pöytätavoissa olisi kehittämisen varaa.