Itse ajokortin hankinta tuolloin 2001 oli kuin kaupassa käynti, nopea ja kivuton. Ensin tuijotit mikroskooppia muistuttavaan laitteeseen, jolla tsekattiin näkösi. Sieltä sitä luettelit jonkun rivin kirjaimia. Jos käytit laseja, mainitsit vain asiasta, mitään lääkärintodistuksia ei tarvittu. Sen jälkeen eteesi lätmäistiin paperi, jossa oli 30 monivalintakysymystä, joista 9 sai olla väärin. WTF!? Miten on mahdollista, että saat kortin, vaikka melkein kolmasosa menee väärin... Noh jos et olisi onnistunut, olisit saanut tehdä testin uudelleen heti 10 minuutin kuluttua. Sitten viereiselle parkkipaikalle, missä näytit ajotestin valvojalle, missä autossasi on kytkin (kyllä, minä ajelin Amerikassa manuaalilla...). Sitten todistit, että osaat vilkuttaa, sekä oikealle että vasemmalle ja kaiken kukkuraksi vielä painaa torvea! 5 minuutin korttelin ympäriajon päätteksi tarvitsi suorittaa taskuparkki. Sitten takaisin sisälle toimistoon poseeraamaan sinistä seinää vasten valokuvaa varten ja PLOP, he tulostivat ajokorttisi, ojensivat sen sinulle ja toivottivat hyvää loppuelämää. 30 minuutissa kaikki oli ohi ja hupi oli maksanut $10. Ajokortti tosin oli voimassa vain 4 vuotta, ei vuoteen 2052, kuten Suomen ajokorttini väitti olevan.
Suomalaisen autokoulun ja inssin suorittaneena Missourin touhu vaikutti alkeelliselle. Lopullinen uskoni siihen, että ajokortti kertoo tässä maassa yhtään mitään ihmisen kyvystä operoida autoa, meni siinä vaiheessa, kun vuoroani odottaessa seurasin korttiaan uusimaan tullutta papparaista. Hänen tuli tunnistaa 6 liikennemerkkiä. Yhden kohdalla mies totesi, ettei ollut ikinä nähnyt sellaista. Nainen tiskin takana katsoi miestä epäuskoisena todeten "Sir, it's a stop sign". Mies sai silti kortin, vaikkei ollut tunnistanut yhtä helvatun Stop merkkiä, joita täällä on kauppojen parkkipaikatkin pullollaan. Sitä paitsi, siinä merkissä vielä lukee, mitä tulee tehdä!
Koska historialla on tapana toistaa itseään, nyt 15 vuotta myöhemmin, löysin itseni jälleen samasta tilanteesta. Tarvitsin Texasin ajokortin. Vanhan kokemukseni pohjalta, en jaksanut stressata tilanteesta pätkän vertaa. En ennen kuin huomasin, että 15 vuodessa ehtii yksi sun toinen asia muuttua ja minusta tulla sääntöjä orjallisesti noudattava perfektionisti. Totta puhuakseni, olisi ollut varmaan paljon parempi, että olisin mennyt tekemään sekä kirjallisen, että ajokokeen sen enempää asiaan perehtymättä. Tieto lisää tuskaa, we all know it. Ja mitä enemmän tsekkailin noihin liittyviä asioita, sitä vainoharhaisemmaksi ja hermostuneemmaksi asian suhteen tulin.
Teoriakokeessa saa edelleen olla 9 väärin ja näkö tsekataan mikroskooppihärdelliin tuijottamalla. Mutta ajokorttia varten tarvittavien papereiden määrä ja laatu oli lisääntynyt huimasti. Missourissa en tarvinnut muuta kuin passin ajokorttiani varten. Käytännössä katsoen olisi tullut olla jokin toinenkin henkkari, mutta kun he eivät hyväksyneet suomalaista tai kansainvälistäajokorttia, jäi rahapussiini jäljelle enää kuvaton Kela-korttini, jossa ei lukenut mitään englanniksi ja allekirjoituksenikin oli erittäin tyylikkäästi pinkillä mustekynällä tokaluokkalaisen juuri oppimalla kaunokirjoituksella rustattu. Säälistä he hyväksyivät tuon henkkariksi.
Texasissa oli tehty ihan kokonainen pamfletti siitä, mitä lippua ja lappua tuli olla mukana ajokorttia hakiessa. Tarvittiin luonnollisesti passi ja maahantulolappu I-94, no biggie. Sitten tuli olla vähintään kaksi sinulle osoitettua kirjallista todistetta, jossa näkyy nimesi ja osoitteesi, jotka todistavat, että olet asunut Texasissa vähintään viimeiset 30 päivää. No voihan kettu. Meillä oli kotivakuutus, jossa nimeni onneksi oli. Mutta sähkölaskut, luottokorttilaskut yms... tulevat kaikki luonnollisesti Tatun nimellä, koska yllätys yllätys, minulla ei ole tuloja, joten en myöskään maksa laskuja, ja koska en saa käyttää Amerikkalaista social security numberiani, en voi availla pankkitilejä ja hankkia luottokortteja.
Noh Tuo SSN (social security number) oli seuraava obstaakkeli. Sekin olisi tarvittu ajokorttia varten. Ja tässä kohtaa asioista tuleekin hauskoja. Minulla on SSN, koska 2004 Block Islandin kesätyöläisenä tarvitsin sellaisen veroja varten. Social security cardiin on kuitenkin kirjattuna ehto, ettei se ole voimassa, ellei ole voimassa olevaa työlupaa. Ja minullahan ei ole työlupaa. Niinpä touhuun sopivana ajankohtana, eli 13.päivä perjantaina, jonotimme yli 2 tuntia SSN toimistossa varmistaaksemme tilanteen, että saanko käyttää SSN numeroani tälläisiin "ei työn tekoon liittyviin juttuihin". No vastaus on, että en todellakaan saa. He kertoivat minulle kauhean kauniisti, että koska minulla ei ole työviisumia, se on sama asia kuin minulla ei olisi SSN numeroa, vaikka minulla sellainen onkin. Ja arvaa vaan tarvitseeko täällä joka paikkaan tuon Social security numberin, veroilmoituksia myöden. (jota varten saan nyt siis hankkia ihan erikseen yhden paperisirkuksen kautta tax numberin, koska en voi käyttää SSN, joka minulla on jo olemassa, koska minun tulee leikkiä ettei sellaista ole. Voi sanonko mitä tämän typeryyden kanssa. ) Noh, kun toimistossa kerran oltiin ja jo pari tuntia jonotettu, pyysin heitä edes oikaisemaan tietoihinsa kortissani olevat kirjoitusvirheet, sillä toinen nimeni ei todellakana ole Kristuna. Arvatkaapas mitä? No ei kuule onnistu. He eivät saa tehdä yhtään mitään järjestelmissään oleville minua koskeville tiedoille (edes oikaista omia virheitään), koska YLLÄTYS YLLÄTYS minulla ei ole sitä helvatun työviisumia. Onneksi sentään tyypit, joiden kanssa asioin olivat harvinaisen mukavia ja lepposia, ja aulan jonotusnumeroita jakava turvamieskin varsinainen stand up koomikko, joten ei noussut täysi hatutus päähän. Sain toimistosta matkaani lapun, jossa lukee, ettei minulle voida myöntää päivitettyä SSN korttia (joskin saivat senkin lapun kuulostamaan minulle tulevaisuuden kannalta epäsuotuisalta hylkäysmerkinnältä). He laittoivat lappuun onneksi osoitteeni, joten se kävi sentään toisesta todisteesta, että asun Texasissa.
Okei, kun paperiasiat olivat lopulta aikalailla kunnossa. Oli aika siirtyä huolehtimaan teoriatestistä. Muistelin Au pair vuodelta, että ainoita kysymyksiä, mitä ei voinut suomalaisten liikennesääntöjen pohjalta maalaisjärjen avulla päätellä, olivat kysymyksiä, joissa tiukattiin matkojen pituuksia jaloissa. Esim. Monenko sadan jalan päähän palopostista/stop-merkistä/risteyksestä/paloasemasta saat parkkeerata autosi. (ihan vain tiedoksi, että jokaiseen noista pätee eri pituus. Kamalaa jos pääsisi niin helpolla, että tarvisi muistaa vain yksi mitta) Niinpä latasin kiltisti Texas Driver handbookin koneelleni ja lukaisin läpi. Pääsääntöisesti tunsin pakottavaa tarvetta hakata päätäni seinään. Ohjeistus oli edelleen täynnä imbesilleille tehtyä tekstiä. Rakkaat lukijat, haluaisin jakaa tässä nyt kanssanne kirjasen parhaimmistoa.
"Älä parkeeraa autoasi mihinkään, missä kyltti kieltää parkkeeraamisen."
"Kun juutut ruuhkaan, älä suutu. Koita rentoutua ja kuuntele lempimusiikkiasi. "
"Kuormautot on suunniteltu kuljettamaan tavaroita kaupunkeihin ja pois kaupungeista sekä olemaan yhtä ohjailtavissa ja hallittavissa kuin henkilöautot."
No shit Sherlock! Ja kuvitelkaa, että kahvin juominen ei auta känniläistä operoimaan autoa paremmin. No on se ihme... Johtuu varmaan siitä, etteivät nämä juo Juhla-Mokkaa...
Mutta opin sentään jotain uuttakin. Kuten sen, että ennen ohittamista olisi hyvä painaa torvea, jotta edessäsi ajava auto ei ylläty ohituksestasi. Suomalaisena näkemykseni olisi, että ei ehkä ylläty ohituksesta, mutta kylläkin vittuuntuu tööttäyksestä. Jos noin toimisi, niin eihän täällä ehtisi kuin torvea painella. Ja torvikonsertti jos mikä, nostaa ihmisten fiilistä liikenteessä... Fiilistä nostaa myös hereillä pysyvät kuskit. Tuohon suoritukseen päästäkseen, Handbook ohjeisti kuskeja ajemaan aina vähän ikkuna raollaan, jotta autossa on raikasta ilmaan kuskin valppauden edistämiseksi. Seriously!? Miltä vuosikymmeneltä tuo ohje on? Ilmeisesti aikakaudelta ennen ilmastointia (eli mun Au pair vuoden Hondan syntymäajoilta)... Siinä kun +40c helteessä täällä ajelee ikkunat auki on raikas ilma kaukana ja ilmastoinnin hyöty karkaa ikkunasta ulos kuin koira veräjästä. Handbookin mukaan myös kova amfetamiinin käyttö auttaa kuskeja pysymään hereillä, mutta eivät sentään lähteneet sitä vaihtoehtoa ikkunan aukipitämisen lisäksi suosittelemaan.
Tiesittekö muuten, että autoa ajaessa ei saa keskustella monimutkaisista tai henkisesti intensiivisistä asioista, jotta kuskin keskittymiskyky ei häiriinny? No nyt tiedätte. Kuten jo aiemmin mainitsin, tieto yleensä lisää tuskaa, ja tässä tapauksessa minun. Jotenkin mulla on meinaan tunne, että tämän luettuaan Tatu käyttää tuota ohjeistusta vielä jossain vaiheessa edukseen.
Kiitos Texas driver handbookin, vasta nyt ymmärrän, että Kangasalan kunta (tuleva kaupunki) oli hyvin älykäs asentaessaan satatuhatta liikenneympyrää Kangasalantielle. Liikenneympyrässä kun on vain 8 mahdollista konflikti kohtaa verrattuna perinteiseen nelisuuntaiseen liikennevaloristeykseen, jossa niitä on ihan 32 kappaletta. Opus tosin oli äärimmäisen vajavainen, koska ei havaintokuvien avulla luetellut noita kaikkia 32 vaaratilannemahdollisuutta. Miten hitossa minä osaan niitä nyt varoa, kun pystyn risteyksissä vain miettimään, että miten tästä saa aikaan 32 vaaratilannetta!
Mutta let's be serious for a moment. Itseäni ajatellen Handbookin suurin anti testiä varten oli maksimi ja minimirangaistukset kaikesta mahdollisesta maan ja taivana väliltä. Kyllä, testissä on kysymyksiä, jotka eivät pätkän vertaa liity ajokykysi testaamiseen, vaan kuulostavat sille kuin olisit hakemassa tuomarin virkaa. Alla muutamia mukavia esimerkkejä:
"What is the maximum penalty for non-driving alcohol-related second offence for minors?"
"What is the minimum fine assessed to the driver for having passenger under 17 years old riding in the car without a safety seat/belt?"
"What is the maximum fine for failure to yield right-of-way to school bus if it's the person's first conviction?"
Minun mielipiteeni jokaiseen noista on se, että eiköhän se joku muu kerro minulle ne maksimi- ja minimirangaistukset, jos tuohon tilanteeseen joskus joudun. Ei niitä varmaan tulla siinä tilanteessa minulta itseltä tiukkaamaan. Joskin olen viimeaikaisten paikallisten kanssa pitämieni keskustelujen perusteella oppinut, ettei se joku todellakaan välttämättä ole pysäyttävä poliisi, joka osaa näihin vastaukset antaa.
Hyvin opiskelleena eli pari kertaa opuksen läpi silmäilleenä, olin tammikuun 18.päivänä valmis koitokseen. Tatun työkaveri Marian oli kuskaamassa vaimoaan samalle asialle, joten pojat olivat töissä lyöneet viisaat päänsä yhteen ja sopineet, että Marian nappaisi minut kyytiin. Lähtökohta oli hyvä, tiesin minkä väriseen autoon minun tuli pihastamme nousta. Sen sijaan minulla ei ollut hajuakaan miltä Marian ja Jana näyttäisivät. Kun valkoinen auto kaartoi pihaan, eivätkä autossa olijat hämmästelleet, että joku kapuaa kyytiin, päättelin olevani oikeassa kaarassa.
Saavuimme Carroltonin DPS:lle (department of public safety) vähän ennen aamu kahdeksaa. Paikalla oli jo kamala jono oven takana, vaikkei paikka ollut edes vielä auki. Mahtavaa... Aina kun ulkona joutuu seisomaan jonossa, on vain yksi mahdollisuus siihen, millainen sää on, sateinen tietysti. Onneksi olimme sen verran alkupäässä jonoa, että ehdimme pääsemään sisälle ja saamaan jonotusnumeron ennen kuin paikan nettiyhteydet katosivat. (Ja ne tuntuvat jokaisella DPS:llä aina katoavan) Netin ollessa poissa pelistä, kaikki toiminta seisahtui. Pihalla jonottavat saivat odottaa ulkona sateessa reilu puoli tuntia, ennen kuin yhteydet palasivat ja jonotusnumeroita voitiin jakaa jälleen. Oi sitä iloa.
Carroltonin DPS oli ruskea, masentava ja jotenkin huokui vanhasta Itäblockin maasta karanneen toimiston viboja. Odotimme yli tunnin, vaikka olimme saaneet jonotusnumerot 4 & 5. Eräässä välissä henkilökunnan jäsen tuli selostamaan, että heillä oli ongelmia päästä Department of Homeland securityn järjestelmiin vahvistamaan viisumitietoja, joten saattaisi olla, että saisimme tulla toisena päivänä suorittamaan saman rumban uusiksi. ARGH! Tuossa vaiheessa huonosti englantia puhuva aasialaistyttö, joka oli jo hetken palloilut ympäriinsä eksyneen näköisenä, koitti huonolla englannilla tivata minulta, mitä oli juuri kerrottu. Koitin kertoa tilanteen ensin toistaen tyypin sanat, sitten käyttäen hyvin yksinkertaista englantia, ja lopulta kun sekään ei mennyt perille, totesin vain, että "Sit and wait!". Voin vain kuvitella, miten hyvin hänen teoriakokeensa tuolla englannin taidolla meni. Onneksi sen tekemiseen oli annettu sentään yli 7 tuntia aikaa...
Suoriuduin teoriatestistäni (joka 15 vuodessa oli siirtynyt kaksipuoleisesta paperista tietokoneversioksi) mahtavassa 12 minuutissa ja 12 sekunnissa. Lisätään määrään vielä yksi kakkonen toteamalla, että sain vastattua 2 kysymykseen väärin, molemmat vielä samaa aihealuetta. Toinen kysymys oli "Your driver license may be suspended if..." ja toinen "Your driver license will be automatically suspended if...." Minusta kaikki syyt kuulostivat hyvälle ottaa kortti pois, automaattisesti tai mahdollisesti. Jos vielä tekisivätkin niin, niin täällä olisi paljon vähemmän hulluja kuskeja liikenteessä. Olin turhaan hermoillut testiä, se oli edelleen naurettavan helppo. Lukuunottamatta niitä muutama minimisakkomääräkysymystä. Olisin lukemattakin saanut tarvittavan 21/30 oikein.
Teoriatestin läpäistyäni sain luvan varata ajan ajokokeeseen, joka tuli suorittaa 90 päivän sisällä teoriatestistä. Helppo homma, ööö tai sitten ei. Ensimmäinen vapaa aika (tsekkasin kaikki Dallasin alueen DPS:t) oli 2 kuukauden päästä! Tuon ajan lisäksi oli tarjolla ainoastaan toinen vapaa aika, joka oli tarjolla tuon 90 päivän määräajan sisällä! WHAT!? Olisikohan systeemissä pikkusen parantamisen varaa? Just asking...
Au pair vuonna en edes tiennyt ajokokeen taskuparkista. En ennen kuin olimme taskuparkin harjoituspaikan kohdalla ja ajotestiä pitävä täti käski iskeä auton siihen. Homma sujui ongelmitta, vaikka vm 91 Honda Civicini ei ollutkaan se notkein auto ja rattia sai vääntää ajotehostimen puuttuessa ihan innolla. En muista hermoilleeni tilannetta lainkaan. Nuori ja typerä ei osaa stressata. Damn I miss that feeling...Toista se oli nyt vuonna 2017, kun pelkkä sana taskuparkki veti kylmän hien pintaan. Ongelmani taskuparkin kanssa on, etten ole au pair vuoden jälkeen tarvinnut sitä juurikaan. Ja kun jotain ei tarvi, sille käy kuin ruotsinkielentaidolle; osaa kyllä perusteet, mutta lopputulos ei käy järkeensä. Sitä paitsi, kun taskuparkki on ollut ajankohtainen, olen tehnyt suoritukseni hurjan paljon lyhyemmällä ja kapeammalla autolla, kuin Tatun Audi. Niin ja sellasella, jossa ei menetä yöuniaan, jos vanne vähän hipaisee rotvallin reunaa.
Lievittääksemme taskuparkkiangstiani, poikkesimme eräänä iltana DPS:llä testaamassa taskuparkkia paria päivää ennen ajotestiä (heillä siis on testiä varten erityinen yhden auton mittainen syvennysparkki, jossa on rotvallit edessä, sivussa ja takana). Anna mennä, naura vaan. Kyllä tämä minustakin kuulostaa aika naurettavalta, että tässä iässä tarvii treenata taskuparkkia... Perfektionisti halusi kuitenkin käydä kokeilemassa, ja onneksi kävikin. Tällä saatiin jonkinasteinen psykologinen voitto omasta itsestä. Siellä sitä oli taskuparkin paikalla kuulkaas ruuhkaa kun auto toisensa perään odotti sievästi jonossa, että pääsi treenaamaan auton ruutun laittoa. Olin harvinaisen kateellinen yhdelle Smartin kokoista autoa ajavalle naiselle (vain auton koosta, en hänen ajotaidoistaan), joka olisi mahtunut laittamaan kaksi autoaan samaan taskuparkkiin (mutta vaivalloisesti sai nyt hädin tuskin sen yhden siihen sijoitettua). Siinä kun maasturi ja jeeppi toisensa perään oli enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi testaillut taskuparkkia, totesin Tatulle, että onneksi en joudu tuon kokoista autoa taskuun laittamaan. Tatu kylmän rauhallisesti valisti, että Audimme oli kyseisiä autoja leveämpi ja pidempi, toisin sanoen isompi. Voi kettu! Voitte arvata paljonko tuo tieto rauhoitti hermojani.
Maaliskuun 16.päivänä saavuimme Lewisvillen DPS:lle ajotestiä varten. Kokemus oli yllätävä kyllä miellyttävä. Kyseinen DPS sijaitsi oikeustalon tiloissa, joten Carroltonin toimistossa vallinneesta 70-luvun nuhjaisesta ilmeestä ei ollut tietoakaan, kuten ei myöskään ruuhkista ja jonoista. Asiakaspalvelijatkin olivat harvinaisen tehokkaita ja mukavia. Aikani oli klo 10.20, paikalle tuli tosin saapua tuntia ennen. Saavuttuamme paikalle klo 9 aikaan, pääsin suoraan tekemään ajotestiäni. Olimme itse asiassa jo häipyneet koko paikasta ennen tuota virallista klo 10.20 aikaani.
Ajotestiäni valvoi suloinen vanha setä. Hän katseli hetken silmälasejani ja tutki papereitani kysyen lopulta, käytänkö aina silmälaseja. Totesin, että kyllä ne tarpeen ovat, jottei maailma näytä Monet'n maalaukselta. Selvisi, että jättäessäni ajokorttihakemusta, he eivät olleet merkinneet ajokorttiini rajoitusta että saan operoida autoa vain lasien/piilarien kanssa, vaikka näkötestin yhteydessä virkailijalle lasien tarpeesta kerroinkin. Suomessahan tästä oltaisiin varmasti saatu joku kriisi aikaan, mutta tällä mies vain kohotti hartioitaan ja totesi, että onneksi olkoon, nyt sinulla ei rajoituksia ole kun he eivät sitä ole tajunneet papereihin merkitä.
Ajotesti alkoi odotetusti todistamalla olevani kyvykäs käyttämään vilkkua, jarrua ja torvea. Tuon jälkeen setä valisti, että minua ei pyydetä ajotestin aikana tekemään mitään laitonta. VAU! Mikä helpotus. Sehän tästä vielä olisi puutunut, että olisi ajotestin aikana tarvinnut käydä ryöstämässä pankki. Sitten kauhulla odottamaani taskuparkkiin, joka ei mennyt mallisuorituksen lailla, mutta läpi kuitenkin. Ja sitten korttelirallia suorittamaan. Vinkki, jonka olin saanut, ja jonka jokaiselle ajotestiin menevälle itsekin antaisin, oli heiluttaa päätä puolelta toiselle tauotta koko ajomatkan ajan. Tuo kertoo ajotestin valvojalle siitä, että huomioit hyvin ympärillä olevan liikenteen. Itselläni oli kyllä enemmänkin tunne, että olin vainoharhainen pakko-oireinen yksilö. Välillä alkoi jo olla olo ettei ehtinyt keskittyä koko liikenteeseen kun koitti vain keskittyä heiluttelemaan päätään. Kyllä se vaan on luksusta, että pelkkä silmillä peiliin vilkaisu näin testin ulkopuoleisessa elämässä riittää.
Toisin kuin kultaisina aikoina 2001, enää ei saanut uunituoretta ajokorttia testin jälkeen konttorilta kouraansa. Nykyisin ojennetaan vain printattu helposti hukattavissa oleva A4, jolla ajellaan kunnes kortti kolahtaa postiluukusta, minun tapauksessani 15 päivää ajotestin jälkeen. Kortti ei myöskään ole automaattisesti voimassa tiettyä vuosimäärää, kuten Missourissa vuosia sitten, vaan kortti vanhenee samalla kun viisumi menee umpeen. Onneksi kortin kerran saatuaan, ei tarvitse tehdä testejä uusiksi, vaan ajokortin uusimiseen riittää kun käy jonottelemassa DPS:llä, näyttämässä uutta voimassa olevaa viisumia ja maksaa kiltisti $25. Sitten postitäti toimittaa laatikkoosi uuden ajoläpyskän, jossa suomen korttiserkusta poiketen luetellaan kotiosoitteesi, pituutesi ja silmiesi väri. Painon merkitsemisestä ajokorttiin on sentään näköjään luovuttu sitten vuoden 2001.
Tämän ajokortin myötä tein henkilökohtaista historiaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni, henkilöllisyystodistukseni kuva näyttää todelliselle mugshotille. Kaikki aina valittavat, kuinka epäonnistuvat kuvissaan ja passin, ajokortin tai kulkuluvan lärvikuvat muistuttavat lähinnä irvikuvia. Jostain syystä olen itse ollut aina tyytyväinen kyseisiin kuvapläjäyksiin ja näyttänyt niissä jos en nyt sentään hehkeältä niin ainakin normaalilta. Tällä kertaa tosin näytän juuri sille, kun olisin puhelimessa hyvin vittumaisen asiakkaan kanssa ja kiristelisin hampaitani kun en saa sanoa juuri sitä, mitä ajattelen. Viime kesän työkaverit varmaan tunnistaisivat kuvasta ilmeeni, johon voisivat heti muutaman asiakkaan yhdistää :D
Ei nyt sattuneesta syystä ole tilannekuvia noista ajokorttitoimistoista tai sedästä, joka mua ajatutti, joten laitetaan nyt sitten vaikka kuvamateriaalia teemalla
millä autoilin ennen ja nyt...
Nokkapokkaa ja molemmissa kuvissa lisäksi yksi lemmikki :D
Perää sopii ihailla ;)
Kylkien kauneutta (omani olen koittanut naamioida lumella...)
No comments:
Post a Comment