Hellan anatomiaa ja imuri joka sucks (eikä siinä imumielessä...)

Viime marraskuussa julistaessani ravistavani Suomen kamaran tomut jaloistani, lähes jokaisen ensimmäinen kysymys oli ”Jännittääkö muutto?”. Kysymys tuntui jotenkin hölmöltä. Mitä jännittämistä siinä oli, että olin menossa paikkaan, jossa olin ravannut jo viimeiset kolme vuotta tasaisin väliajoin. Tiesin naapuruston, osasin navigoida autolla kriittisiin paikkoihin, tunsin ihmisiä, ja hiffasin, mitä voin ja mitä en voi etsiä ruokakauppojen hyllyiltä. Toisin sanoen tiesin kutakuinkin, millaiseen soppaan olin lusikkani laittamassa. Olin vähän kuin lähdössä kesämökille, jossa käydään kerran pari vuodessa, en suinkaan valloittamaan suurta tuntematonta.

Noh, totuushan on toki hieman toinen. Vaikkei tänne muutto jännittänyt, niin jokapäiväiseen elämään liityvät asiat ovat toisinaan kylläkin turhauttaneet. Nyt olen joutunut oikeasti tuskastelemaan asioiden kanssa, joita lomaillessani olen voinut aina vältellä. Muuttamisessa ja lomailussa on aina se ero, että asioita, niin pieniä kuin suuriakin katsoo aivan eri kantilta. Lomalla asioiden tsekkailu läpi sormien on todella fine, mutta kun joutuu asennoitumaan, että tämä on nyt se ympäristö, missä elän arkeani, en voi ohittaa joka asiaa olan kohautuksella. 

Se tavoite, minkä itselleni tänne tullessa asetin, oli koitaa katsoa asioita, kuten Au pair vuotena, kun kaikki oli uutta ja hämmästyttävää. Miten silloin tuijotin silmät lautasen kokosina sitä, että  pankkiautomaatille ajetaan autolla, kirjaimellisesti. Siinä sitä koitin sihdata autoa sopivan lähelle automaattia, jotta en joutunut työntämään ikkunasta puolta kroppaa pihalle koittaessaani työntää korttia masiinaan. Tai kuinka mahtavaa oli tankata autoa, kun pistoolin liipaisimessa oli lukitusnappi, jonka saatoi painaa pohjaan, tarvitsematta rystyset valkoisina painaa kahvaa koko tankkauksen ajan. Puhumattakaan, miten hullunkuriselle tuntui, että lapset puhuttelivat kaveriensa vanhempia Mr tai Mrs se ja se sen sijaan, että olisivat käyttäneet vain heidän etunimiään. Kaikki tuo outo ja uusi oli aikoinaan se, mikä teki vuodestani seikkailun. Olin lähtenyt tutustumaan toisenlaiseen kulttuurin, en elämään suomalaista arkeani muualle.

Vuosien kuluessa ja etenkin iän karttuessa (ikävä myöntää tuo) olin jo unohtanut tuon au pair vuoden kykyni uuden ihmettelyyn ja omaksumisen ilman jatkuvaa kritiikkiä siitä, miten kaikki on suomessa paremmin. Niinpä koitin tsempata itseäni nyt tänne muuttaessa herättelemään sitä kadonnutta pioneerihenkeä takaisin eloon. Noh... toisissa asioissa ollaan onnistuttu hippasen paremmin kuin toisissa. Liian usein huomaan edelleenkin toteavani, että mitä helvattua nämä Jenkit asuvat vielä menneisyydessä, siirtyisivät jo 2010-luvulle (ja tämä tulee minun suustani, henkilöltä, joka ei ole vielä edes siirtynyt älypuhelinaikaan...)   

Ensimmäinen aihealue, missä saman tien unohdin katsoa asioita "lapsen silmin" ja hyväksyä erilaisuuden, oli amerikkalainen elektroniikka, ja ennen kaikkea pölynimurit. Ihan totta, miten näiden imurit voivat olla niin isoja, rumia ja ennen kaikkea epäkäytännöllisiä. Voinko vaan ensi kerralla Suomessa poiketessani pakata ihanan mintunvihreän 18 vuotta vanhan imurini mukaani ja tuoda sen tänne, eläen sen kanssa happily ever after? En halua tällaista jumalatonta meluavaa mallia, joka näyttää sille, että on karannut menneiltä vuosikymmeniltä!! Ei ihme, että ihmiset palkkaavat täällä siivojan. Silloin heidän ei tarvitse itse koskea mokomaan kapistukseen, puhumattakaan säilyttää sitä talossaan...

No niin nyt kun on päästetelty ensin vähän höyryjä pihalle, voidaan koittaa käsitellä aihetta neutraalimmin. Meidän taloutemme imuri, ei ehkä ole se ihmisystävällisin. Tatu osti sen aikoinaan kuvitellen käyttävänsä sitä vain puoli vuotta, käsittämättä, että joku päivä vuosia myöhemmin emäntä kiskoisis sitä pääpunaisena perässään lattialla kontaten. Ennen kuin jatkamme, on varmasti kohdillaan laittaa kuva kapistuksesta, ihan vain havainnollistamisen helpottamiseksi. Tässä siis se tulee:

Rakas painajaiseni

Kuten kuvasta näkyy, kyseessä on kahvasta työnettävä pystymalli, ei perinteinen perässä vedettävä, jossa on pitkä letku. Arvaas mitä? Minä pidän pitkistä letkuista ja siitä, että saan raahata jotain perässäni! Pystymallin kuuluisi imeä roskat alta, joskin lisukkeena värkin takapuolella on naurettavan lyhyt letku, joka letkuun lisättävästä pienestä harjapäästä päätellen on tarkoitettu lähinnä sohvan istuintyynyjen alta siivoamiseen. Okei, tämä pystymalli saattaisi teoriassa jopa jollain tasolla  toimia, jos ei tarvitsisi koskaan imuroida mitään huonekalujen alta, minne laite ei mahdu ja lyhyt letku ei riitä. Näin siis teoriassa, mutta ei meillä käytännössä. Miksikö? No siksi, että imurimme on rikki.

Imurimme ei ime alta mitään, sillä siellä oleva harjaspyörä oli heti alusta asti vääntyntyn ja piti imurin muoviosiin osuessaan niin jumalatonta ääntä, että olisi tarvinnut kuulosuojaimet. Tuo ei ole vitsi. Ensimmäisen kerran kun pari vuotta sitten lomaillessani löysin imurin vahingossa kaapista (Tatu oli aina vain kuivamopannut roskat lattialta mainitsematta, että edes omisti imurin), otin sen innokkaasti esiin. Vekottimen käynnistäessäni säikähdin ääntä niin pahanpäiväisesti, että vedin refleksinomaisesti johdon pois seinästä, tungin vekottimen sydän pamppaillen puolikuurona takaisin kaappiin ja moppasin lattialta roskat. Ei ihme, että moisen hirviön olemassa olosta ei oltu mainittu mitään. Mielenvikainehan sitä tuli olla tuollaista käyttääkseen. Laite otettiin seuraavan kerran ulos kaapista, kun Tatun isä täällä lomaillessaan päätti koittaa häätää siitä demonit ulos ja korjata äänen aiheuttajan (insinööreillä on aina omat käsityksensä kivoista loma-aktiviteeteista..). Ikävä kyllä ainoa, millä imurin sai hiljemmaksi oli poistamalla koko harjaksen, mikä teki imurin pääsuuttimesta hyödyttömän. Niinpä laitettamme voi käyttää enää vain sen lyhyen letkun kautta.

Lyhyt letku on kamalan näppärä, jos siis tykkäät tehdä asioita vaikeasti. Onneksi minulla oli yhden kesän ajan elämässäni teema "Miksi tehdä asioita helposti, kun ne voi tehdä vaikeasti", sillä sen aikana saatu harjoitus on helpottanut suuresti tämän imurin käyttöä. Lyhyt letku, jonka päässä on lyhyt muovinen putki ja taipumaton harjan pää määrää, että joko imuroit selkä kyyryssä paikallasi tai nelinkontin lattialla. Muutaman kerran kun olin saanut letkua vähän liian pitkälle kiskaistessani imurin rojahtamaan päälleni opin, että parasta kaataa vekotin jo valmiiksi ja kontata imuroinnin ajan. Näin ei kuitenkaan jaksa vedellä kuin makuuhuoneen verran, jossa kokolattiamaton ainoa siivoamismahdollisuus imurimme on. Muista (muovimatoilla ja laatoilla varustelluista) tiloista kasaan pölyt ja roskat läjään mopilla, raahaan imurin viereen ja imaisen kasan imurin syövereihin.

Tyylinäyte A

Tyylinäyte B

Tiedän, ettei kukaan täysi järkinen toimisi näin, imuri olisi heillä lentänyt jo roskiin. Vaan eipä meillä. Tässä kohden kehiin astuu se suomalainen sisu, joka pitäisi tulla esiin ihan toisenlaisissa tilanteissa. Olen päättänyt, että hampaat irvessä kiskon imuria perässäni, kunnes muutamme isompaan asuntoon. Laite on ostettu, vain vähän käytetty ja hemmetti jos annan yhden tyhmän toimimattoman imurin ottaa voiton itsestäni näin pienessä asunnossa. Jääräpäinen? Ai minäkö? No arvaa vaan... Sitä paitsi kaupassa olisi kuitenkin tarjolla vain hylly tolkulla lisää samaa mallia, joskin osa hieman kevyempänä modernimman näköisenä versiona.

Toinen "täysin käsittämättömien amerikkalaisten kapistusten"- luokkaan kuuluva eletroninen vempain on keittiön sydän, eli hella. Kukaan ei voi ymmärtää, miten paljon fantasioin suomalaisesta hellasta, jossa levyjen pinta on tasainen. Jos jotain kiehuu yli, sen puhdistaminen on idioottimaisen helppoa. Toisin on täällä, missä saat tehdä hellalle ruumiin avauksen, jos haluat putsata pois ylikiehuneet kaurapuurot. Viimeksi eilen sain taas tutustua ihanuuteen nimeltä sähköhellan anatomia Amerikassa. Ensin otat hyttyskierukoita muistuttavat levyt irti, sen jälkeen levyjen alla olevat kuppimaiset pohjat, joihin kaikki, mitä hellalle kiehuu valuu hyttyskierukkalevyjen väleistä, siis heti sen jälkeen kun osa tavarasta on ensin palanut niihin kierukoihin kiinni. Tuon jälkeen voit nostaa hellan tason etureunasta ylös, jotta voit putsata kuppimaisten levyjen keskellä olevista rei’istä vielä alemmas valuneet sotkut. Ah miten näppärää! On se hyvä, ettei tarvitse vain pyyhkäistä rätillä hellan pintaa, vaan saa tehdä töitä oikein kunnolla. Lupaan tulevan kesän aikana suomessa ollessani kiehutta/keittää yli jatkuvalla syötöllä tavaraa, ihan vain jotta voin nauttia siitä ilosta, että puhdistus onnistuu yhdellä pyyhkäisyllä.  

No niin aletaas sitten ottaan hellaa osiin...
Kierukoiden alle tulevat kupit on jo laitettu pesuun.

Ja sitten hellan kansi ylös ja putsaamaan...

Puhdsta jynssättyä tavaraa kuivamassa, ja eikun kokoamaan!

Hellan kansi alas, kuppi paikoilleen, ja vielä kierukka puuttuu...

Rakas lempikirjailijani Bill Bryson on viisaana miehenä dilemmani hienosti tiivistänyt. Hänen viisaat sanansa olkoo nyt se mantra, jota koitan itselleni hokea, samalla kun yritän nähdä nämä erilaisuudet seikkailuna enkä vastoinkäymisinä. 

"When you move from one country to another you have to accept 
that there are some things that are better and some things that are worse
 and there's nothing you can do about it. "