Kun yölle luvataan melkein pakkasta, on aika telttailla!

Joku voisi jo kutsua meitä jumalattoman tylsiksi viikonloppumatkaajiksi. 20-vuotias minäni ainakin olisi pyöritellyt silmiään tälle kaavamaiselle toiminnalle ja ristinyt muitta mutkitta muinaisjäänteiksi. Nykyinen minäni vain toteaa puoli kauhuissaan, että meistä on tullut niitä, jotka ovat verrannollisia Tallinnassa ravaajiin. Aina se saamarin sama kuvio. Käydään syömässä jossain kivassa ravintolassa ja tsekkaillaan kivoja pikku putiikkeja. Sitten raahataan kotiin tuomisiksi kiva kasa alkoholia. (Ja anoppi ei nyt lue tätä rivien välistä negatiivissävytteisesti. Tallinnassa käymisessä ei ole mitään vikaa.) Meidän Dallasin taloutemme Tallinna on Hill countryn helmi Fredericksburg. Kyllä, olimme pari viikkoa sitten TAAS siellä…

Dallasin suurin ongelma on, näin henkilökohtaiselta kantilta katsoen, että se on jumalattoman kaukana kaikesta kivasta. Niinpä tämä kamalan näppärä "lähikohteemme" Fredericksburg sijaitsee jo ihan 430 km päässä. Hyvä kun Tampereella asuessa viitsi Helsinkiin asti vaivautua, kun se muka oli niin jumalattoman kaukana. Mutta että ahtautua nyt täällä autoon ja ajella 4,5 tuntia, että pääsee viikonloppulomalle lähikohteeseen. No biggie! (Tallinaan pääsisi muuten samassa ajassa…) Tai no... jos ihan rehellisiä ollaan, niin tällä kertaa alkoi jo jossain vaiheessa Audin penkin kuluttamista epäilyttää, onkohan tässä meidän touhussamme ihan hirveästi järkeä.

Saavuimme Fredericksburgiin, tuohon saksalaishenkeä huokuvaan kaupunkiin Hill Countryn sydämessä, perjantai-iltana seitsemän uutisten aikaan. Kurvasimme viimeisten valonsäteiden saattelemana heti ensi töiksemme Lady Bird Johnson municipal parkiin. Suunnitelmissa ei ollut kuutamo piknik puistossa vaan yösijan tiedustelu. Te, jotka nyt istutte siellä ruudun takana kuvitellen, että suunnittelimme puistonpenkillä spurgujen kanssa nukkumista, selvennettäköön, että kyseinen puisto toimii myös camping-alueena.

On olemassa kahdenlaisia ihmisiä. Niitä, joista telttailu on kivaa ja niitä joille se toimii yhtä hyvänä kidutuskeinona kuin ”tsuida duida, osaaksä uida…” biisin soittaminen 3 päivää putkeen. Tosin meistäkin, joista telttailu on nastaa, se ei välttämättä ole sitä silloin, kun ulkona uhataan mennä lämpötilalukemissa pakkasen puolelle.

Olimme päättäneet viettää pe-la yön tuossa safariromantiikka henkivässä majoitusmuodossa lyhyen ajomatkan päässä Fredericksburgin keskustasta. Ilmat ovat viime kuukausina suosineet Pohjois-Teksasia, ja kuussa sun toisessakin on rikottu vanhoja lämpöennätyksiä. (Toissa viikolla oli ensimmäistä kertaa Texasin historiassa marraskuussa yli +32c. Siis sinä aikana, kun lämpötiloja on tilastoitu.) Koska minun, suuren luontokatastrofimagneetin lomasta oli kyse, luonnollisesti arkkivihollisemme kylmärintama päätti tehdä suuren sapettavan sisääntulonsa, juuri reissuviikonloppunamme. Siinä joutui jo hetken miettiä, luopuako itsepäisyydestään, kun meteorologi ukko televisiossa saarnasi öisien nollakelien mahdollisuudesta. Mutta.... jääräpää, mikä jääräpää. Kun pikatsekkaus alueen majoitustarjontaan antoi niinkin mahtavia vaihtoehtoja, kuin Motel 6 hintaan $130, oli $10 telttapaikka ainoa ratkaisu, jonka aivosoluni suostuivat prosessoimaan.

Lady Bird Johnson municipal park mainostaa itseään primitiivisenä teltta-alueena. En ole lainkaan varma, mitä primitiivistä on lämmitetyssä huoltorakennuksessa, jossa on kuumat suihkut ja vesivessat. Ilmeisesti tulentekopaikkojen puute, joka estää oman makkaran kärventämisen, tekee paikasta alkeellisen. Niin ja Jenkkeissä kun telttapaikoilla voi olla omat sähköpistokkeet, niin niiden puute taitaa todellisuudessa olla se suurin syy, millä telttaläntistäsi tulee primitiivinen. Itse kyllä kovasti äänestän sen puolesta, että mieluummin kutsun primitiiviseksi teltta-aluetta, jolla on tulentekopaikat, sähkötolpat ja puucee ilman juoksevaa vettä, kuin aluetta, jolla et voi grillata tai käyttää telttapaikallasi tuuletinta, mutta pääset kuumaan suihkuun, vesi vessaan, lataamaan puhelimesi huoltorakennuksen pistokkeista ja ravintolatkin ovat vain 5 minuutin ajomatkan päässä. Mutta hey, that’s just me…

Perus suomalaisena tuli jo vähän sellainen olo, että mitähän se respan nainen oikein ajattelee, kun tullaan tällein ilta hämärällä kyselemään telttapaikkaa ja yöksi on luvattu kylmää. Mutta kuten niin usein on Ameriikan ihmemaassa joutunut huomaamaan, ei kannata kantaa suomalaista ”noloustaakkaa”. Todennäköisyys on, ettet ole ainoa, joka toimii tai tekee samalla lailla. Niinpä se, minkä kuvittelin olevan yksityinen teltta-alueemme, osoittautuikin olevan täynnä telttoja. 20 telttaa, ollakseni tarkka. Tuo on enemmän, kuin olemme koskaan tuolla alueella nähneet. Tavallisesti olemme jakaneet paikan max 3 teltan kanssa, ja silloin olemme olleet hyvällä säällä touko- tai syyskuussa telttailemassa. Muitakin hulluja oli siis liikkeellä.

Pistimme Colemanimme pystyyn auton etuvalojen keilassa, täytimme ilmapatjamme, törkkäsimme sen telttaan ja lähdimme kylille. Siinä järkyttävän hiljaista pääkatua painellessamme totesin, että sitä tahtia, mitä Frederigsburgissa ravaamme, meidän tulisi jo adoptoida sieltä oma puistonpenkki. (Jenkeissä kaikki on adoptoitavissa, niin penkit kuin tien pätkätkin). Siihen voisi kaivertaa sitten jotain todella Tamperelaista, kuten "Nysse on kuulkaas nii, et mää oon sitä mieltä, et pareempi istua tässä ku rotvallin reunalla pipa kireellä." Tuon penkin voisi laittaa sen hurmaavan kirjaston eteen, jonka arkkitehtuuria taas kerran tuijotin. Miksi, oi miksi vain ennen vanhaan osattiin rakentaa taloja, jotka eivät näyttäneet rumille.

Mun kirjasto pimeällä, penkki sopisi oikealle puun alle. 

Mun kirjasto valoisalla. Penkki sopisi edelleenkin oikealle puun alle. 

Kaupunki vaikutti kuolleelta. Ihmettelimme, missä kaikki olivat. Tavallisesti perjantai-ilta on ollut vilinää ja vilskettä täynnä. Ehkä vasta seuraavana päivänä alkaneet Wine & food festivaalit vaikuttivat jotenkin tilanteeseen. Päädyimme murkinoimaan Bella Pasta nimiseen italialaiseen ravintolaan, jota eräät viiniclubin tapahtumassa tapaamamme pellavatilalliset meille suosittelivat. Viimeksi, kun pyörähdimme ravintolan ovella, paikkaan oli 1,5 tunnin jono. Tällä kertaa pääsimme marssimaan sisään jonottelematta, joskaan montaa vapaata pöytää ei paikassa nytkään ollut.

Ensimmäinen ajatus sisään astuessamme oli, että tämän mestan ovessa ei Suomessa paljon Oivan naurava naama komeilisi. Sääntösuomen byrokraatit liiketoimintaa tuhoavine lakipykälineen olisivat paikalla alta aika yksikön ja terveysviranomaiset sulkisivat puljun verukkeella tai toisella. Mutta Me emme olleet Suomessa, me olimme Texasissa. Niinpä me istuimme siellä sulassa sovussa sipuleiden ja muiden tukun tuomien tuotteiden kanssa dining roomissa kuin varastohallissa konsanaan. Siinä sitä sai katsella, mitä pahvilaatikoita oli tungettu mihinkin. Illan päätteeksi työntekijät vielä suihkuttelivat tiskin taustan betonilattiat puutarhaletkulla.

No millaista ruoka oli? Kuule ihan hyvää ja vielä suhteellisen edullista. Alkupala Bruchettamme olivat suorastaan kuolattavan hyviä, tai ainakin sen maksamansa $4,99 arvoiset. Pasta oli omasta mielestäni hyvää. Koska en ole käynyt Italiassa, en tiedä, miten autenttista se oli. Ketjuravintoloihin verrattuna kuitenkin sanoisin puolta paremmaksi. Siinä me nautiskelimme ruoasta ja viinistämme kaikessa rauhassa, kun pöytään ilmaantui lasku. Hmm…. omituista, ettei kukaan kysellyt jälkiruokatoiveista. Amerikassa ei ikinä pääse ulos ravintolasta ilman, että joutuu selittämään doggy baggy kainalossa olevansa jo ihan liian täynnä jaksaakseen ahtaa itseensä yhtään enempää. Ympärille katsoessa alkoi kuva hahmottua. Paikka taisi olla menossa kiinni. Kello oli muutaman minuutin yli yhdeksän. Paikalla oli kuitenkin vielä yksi isompi naisseurue ja muutama pariskunta, jotka hekin nauttivat kaikessa rauhassa tilaamastaan viinipullosta. Niinpä tein jotain hyvin epänormaalia itselleni. Päätin olla välittämästä kellosta ja sen eteenpäin tikittävistä viisareista. Halusin nauttia viinini kaikessa rauhassa ja lähteä samoihin aikoihin, kun muutkin poistuisivat. Tiedän, miten ärsyttävää on olla töissä kun asiakkaat eivät tajua lähteä. Mutta tiedän myös, että stressaan ihan liikaa aikatauluissa pysymistä. Jos muilla ei ollut kiire pois, niin voisin ehkä itsekin kerrankin koittaa jättää kellokalleilun.

Yksi pari lähti lopulta viinipullo mukaan. Hemmetti, olimme unohtaneet, että emme olleet Suomessa. Olisimme voineet hyvin ottaa kesken jääneen viinipullomme ravintolasta mukaan. Sitä paitsi olimme Fredericksburgissa, missä julkisella paikalla saa kävellä viinilasi kädessä, mikä ei ole normi Amerikassa. Meidän pullossamme oli tuossa vaiheessa enää niin pieni liru pohjalla, ettei sitä kannattanut mukaan ottaa. Niinpä joimme sen pois ja lähdimme viimeisten ihmisten kanssa samaan aikaan. Kello oli 21.40. Ravintolan ulkopuolella komeilleet aukioloajat vahvistivat paikan sulkeutuneen yhdeksältä. Yksikään henkilökunnan jäsen ei kuitenkaan missään vaiheessa käynyt ilmoittamassa kenellekään meistä asiakkaista, että nyt pitäisi painua pihalle, eikä antanut edes elekielellään niin ymmärtää. Jotenkin en näkisi tuon olevan suomessa mahdollista…

Pasta Bella ja tukun tuomat tavarat.

No eihän se hirveen taiteelliselle murkinalle näytä,
mut oli se ihan hyvää.

Meteorologit eivät huijanneet, yö oli kylmä. Mutta kun on varustautunut kuin Amundsen Etelänavan reissulle, ei kylmyys ole ongelma. Ensin piknik viltti ilmapatjan alle blokkaamaan maasta huokuvaa kalseutta. Sitten patjan päälle vetäistään alulakana, sitten välilakana, anopin tekemä täysvillainen peitto, ja vielä iso täkki. Vuode oli tuolla valmis, mutta ei vielä vuoteeseen menijä. Tungin päälleni kahdet housut ja kaksi paitaa, joiden materiaalivalinnoissa ei fleeceä säästelty. Kaulaan kietaistiin huivi, jalkoihin vetäistiin säärystimet, ja päähän lätmästiin pipo. Muumio look oli valmis, kun jalkaan vielä kiskaistiin kahdet villasukat päällekkäin. (Onneksi anoppi on villasukkakone, villasukkienkäyttöasteeni on järkyttävän korkea.) Sitten oli hyvä suikkasta lakanoiden väliin, kihnuttaa miehen kylkeen ja tehdä meistä peitoilla komea ihmiswrap.

Yön meni hujauksessa, eikä tullut kylmä. Tatu väitti nukkuneensa paremmin kuin viikkoihin. Raikas ilma tekee ihmeitä. Ei sitä turhaan suomessa vauveleita ulkona talvisin nukuteta. Kyllä se kylmyys vaan vaikuttaa unen laatuun. Suurin kiitos yön lämpimyydestä menee ihan kirkkaasti meidän villapeitolle. aivan sama miten paksu täkkisi on, se ei ole mitään verrattuna vanhan kunnon villan voimaan.

Silmät aamulla auki saatuani, kiekaisin Tatulle hyvät synttäripäivät. Yli-innokkaita onnitteluita seurasi dialogi, joka käytiin pipo silmillä kylkeä kääntävän miehen ja häntä intensiivisesti tuijottavan vaimon välillä:

”Väärä päivä.”
”Mitä sä höpötät?”
”Ei mun synttärit ole tänään. Kiva kun vaimo ei edes muista miehensä syntymäpäivää.”
”No onhan ne tänään. Mä olin kirjottanut kalenteriin niin.”

Jännä juttu, mutta mies oli oikeassa. Kyllä se tiesi paremmin oman syntymäpäivänsä. Mikään ei luonnollisestikaan harmita vaimoa yhtä paljon kuin se, että on itse väärässä ja mies oikeassa. Ja ei, en ollut kirjoittanut Tatun syntymäpäivää kalenteriin väärin. Se oli merkittynä ihan oikean päivän kohdalle. Muistin vain lukeneeni sen merkinnän lauantain kohdalta, vaikka se todellisuudessa komeili punakynällä merkittynä sunnuntain kohdalla. Kun en nyt ihan joka päivä muista kalenteriani katsella, niin muisti pääsi tekemään tepposet. Jos nyt mietit, että oikean ajankohdan olisi voinut päätellä päivämäärästäkin, niin tunnustetaan nyt, että päivätkin olivat päässäni päin prinkkalaa. Olin vakuuttunut, että 29.10. oli lauantai. Jouten olo ei selvästikään sovi pää paralleni.

Jos täysin rehellisiä ollaan, niin totuushan on, että viimeiset 15 vuotta olen saattanut onnitella Tatua kuukauden myöhässä. Jostain syystä harmaat aivosoluni muistavat, että Tatu on syntynyt 29. marrakuuta ei lokakuuta. Mikä on periaatteessa ihan jees, ellet ole viisumihaastattelussa Yhdysvaltain konsulaatissa, ja sinulta kysytään miehesi syntymäpäivää. Usko pois, tuo oli kysymys, jota pelkäsin eniten. Olin ihan varma, etteivät he usko meidän olevan naimisissa, ellen muista edes minä päivänä mieheni on syntynyt. (Just for the record, kysyiväthän ne sitä, ja hurjan keskittymisen jälkeen sain sen oikein. Miracles do happen…)

Pakkasimme telttamme kasaan ja katselimme, kun vaalea uljas viikinki kurvasi paikalle moottoripyörällään. Niin ne ovat viikinkienkin kulkupelit vuosien saatossa muuttuneet. Sitten Lähdimme keskustaan etsimään kunnon aamupalamättöä. Sellaista satsia, jolla jaksaisi iltaan asti.

Lauantai-aamun +1c tunnelmaa teltan ulkopuolelta. 

... ja teltan sisäpuolelta.

Viikinki jätti kutrinsa penkille kun meni vessaan. 

Kuhina Old German bakeryn edessä oli sen verran vilkasta, ettei niin monta ihmistä voi olla väärässä. Ei muuta kuin nimi listalle ja paikan ulkopuolelle seisoskelemaan ja odottamaan pöytää. arvioitu jonotusaika 20 minuuttia, ei siis paha. Odotellessa kävin eräässä sisustusliikkeessä toteamassa, että ei se ole tyhmä, joka pyytää vaan tyhmä joka maksaa. Vanha ruostunut, hapettunut peltiämpäri, joka näytti vielä ällöttävän käytetylle, oli saanut komean $65 hintalapun. Kyllä siinä mummot kääntyisivät haudassaan, jos tietäisivät, mitä trendikkäät nykyihmiset maksavat vanhasta rojusta saadakseen muodikkaan farm house lookin kotiinsa.

Tarjoilijamme old German Bakeryssa oli hoikka, pitkä ja löytänyt vetyperoksiidipullon. Vanhahkon herran kellertävän blondit hiukset eivät olleet ihan vanhempien dna-yhdistelmien tulosta. Mies oli mukava, vaikka tulikin ADHD ripauksella höystettynä. Kuullessaan, että olimme suomesta, hemmo tajusi jo ennen aamukahvimme kiikuttamista laittaa ruotsalaisia halvalla. Hänen asuessa ruotsissa, paikalliset Svenssonit olivat vinoilleet, kuinka suomenkieli kuulostaa ihan naurettavalle siansaksalle. Tarjoilijamme oli todennut siihen, että jenkkikorvaan ruotsi ja suomi kuulostavat aivan samalle siansksalle. Ei mitään eroa.

Neljä kuppia kahvia ja mättölautanen myöhemmin vyöryimme ulos rakennuksesta suklaa eclair ja moniviljaleipä kainalossamme. Siitä oli hyvä suunnata hakemaan viiniclubin pullosatsia ja maistelemaan hieman viisaasten juomaa ihan ”ilmaiseksi”. Viiniclubin jäsenyydellä on etunsa. Tasting room oli Frederigsburgin keskustassa, joten tällä kertaa emme käyneet yhdelläkään viinitilalla. Sen sijaan poikkesimme tsekkaamassa Pedernales Brewingin panimon. Vähän hölmöähän se toki on viiniseuduilla ollessa jättää käymättä viinitiloilla, mutta jotenkin nyt oli enemmän bissefiilis.

Country fried stake, hash brownies, 2 eggs, buiscuit & gravy.
Kyllä tällä lähtee aamu käyntiin. 

Bakeryn tiskillä oli leipomisen tuotoksia

Hei nää koitti matkia joulutorttuja!!

Frederigsburgin raitilla...

Ihana seinä!

       

Käydään Frederigsburgissa aina yhdessä Amishien käsityönä tekemiä huonekaluja myyvässä liikkeessä. Niillä on kaikkea mielenkiintoista ja huonekalut painavat vain tonnin, kun oovat kunnon umpipuuta. Tämä kaappi oli jännä. Aluksi näytti normaalille, mutta sivusta tuli pihalle salainen asekaappi. Cool!

Mikään Pedernalesin oluista ei noussut suurten suosikkieni listalle. Nostan kylläkin hattua sille, että paikassa tehdään edelleen käsipelillä hommia tölkittämisen yhteydessä, eikä kaikkea ole tungettu koneiden automaattisiksi hommiksi.

Tervetuloa Pedernalesin panimolle!

Kukatkin vaan kukki ja taivas oli sininen...

Panimon pihassa oli tällasia avoautojakin :D

Mies, joka veti meille kierroksen, oli työntekijä, joka oli ollut mukana ihan alusta asti. 

Kaihoisia katseita ja kaljaa.

Muutama tölkki odotteli täydennystä.

Pakollinen pariskuntakuva.

What? Ei kai olut pahaa voi olla...

Paimon puolen "toimistopöytä"

Näin pitkälle se meidän German bakeryn suklaa eclair pääsi...

Niin usein kuin olemmekin Hill countryssa käyneet, olemme aina ajaneet silmääkään räpäyttämättä LBJ National Historical State parkin ohitse. Näin jälkikäteen ajateltuna, hieman ihmettelen tuota. Okei, en ole politiikasta kiinnostunut henkilö, minkä takia edesmenneen presidentin elämä ei ole ihan järisyttävän paljon kiinnostanut. Rakastan kuitenkin historiaa. Ja Lyndon Baines Johnson nyt sattuu olemaan osa Yhdysvaltain ja myös Texasin historiaa. Sitä paitsi, enkö joutunut aikoinaan Ronald Reagan libraryssa Kaliforniassa vieraillessani toteamaan, että paikka oli järkyttävän kiehtova, vaikkei herra Reagan suuri mielenkiintoni kohde ollutkaan.

Tällä kertaa päätimme korjata virheemme ja poiketa vierailulla ”Texas white housessa”. Ikävä kyllä korjasimme virheemme 10 minuuttia liian myöhään, sillä missasimme päivän viimeisen opastetun kierroksen. Bongasin heidän sivuiltaan, että neljältä lähtee viimeinen kierros ja olimmekin visitor centerillä neljältä. Mutta enpäs sitten tiennyt, että tästä visitor centeristä saikin vain lupalapun alueella oleskeluun, ja täältä tuli ajella maita ja mantuja pitkin joen toiselle puolelle erilliseen visitor centeriin, josta kierrokset lähtevät. Noh, ehkä sitten ensi kerralla…

Pääsimme kuitenkin tekemään pikakierroksen alueella, sillä alue sulkeutui vasta viideltä. Paikalla tutui riittävän nähtävää, joten ensi kerralla täytyy tulla ajan kanssa. Tässä alla vähän maistiaisia kuvien muodossa sitä ensi kertaa odotellessa…

Lyndonin koulu lapsuusvuosilta.

Jo on ollut askeettinenm koululuokka. Huomaa kamina keskellä huonetta.

Johnsonien sukuhautausmaa. Oli kaunis tunnelma isojen puiden keskellä.

Keskellä olevasta puusta katsottuna 4. & 5. hauta vasemmalle on Presidenttiparin. 

Tässä oli sit se toinen visitor center (entinen hangar),
mistä olis saanut ne liput sinne tourille...
Ensi kerralla sitten...

All aboard! Saanko esitellä Air force one and a half, niinkuin Lyndon konettaan kutsui.
Iso Air force one ei pystynyt laskeutumaan Ranchin kiitotielle, joten Lyndon lensi sillä ensin Washingtonista Air force baseen Austinin/San Antonioon ja sieltä tällä "pikkupurtilolla" Ranchille.

Selvää presidentin ainesta...

Öö... kiva sisustus.

Pikkusen liikaa mittareita seurattavaksi mun makuuni.

Ted States of Amrica :D

Lyndoni "vähän" nauhotteli salaa puhumiaan puheluita.
Ihan vaan yli 800 tuntia todistusaineistoa tuli kerättyä. 

Helou, helou, älyttömän ajan luuri. 

No niin meitsi sit on kuuntelemassa yhtä presidentin salanauhetteluista...

Oli ne sen ajan cd-soittimet vähän isompia :D

Selvä Streisand fani...

Ikävän näkönen tämä auto, jonka pressa osti tyttärelleen synttärilahjaksi...

Lyndonin Texas White house oli toimiva Ranch. Herran Herefordin karjan jälkeläisiä on vieläkin tilalla.
Tykkäävät kävellä keskellä tietä. 

Onhan se nyt aika sulonen.

Meidän piti mennä la-su yöksi tutuillemme Round Rockiin, mutta heille nousikin kuume lauantaina, joten jätimme suosiolla flunssatuliaiset hankkimatta. Onneksi on Hotwire ja yllätyshotellit. Hilpaisimme arpapelin osoittamaan majoitukseemme Templessä, sillä Tatu oli varannut kyseisestä kylästä sunnuntaille rundin golfia. Sunnuntaina sain sitten uudelleen toivotella herralle onnittelut vanhenemisesta (jotka tällä kertaa otettiin vastaan. Ei voi olla kahta päivää putkeen väärässä…) ja piirrellä HBD minioneita herran golfpalloihin.

Viikonlopun yhden yön majoituksessa on tärkeää, että huoneessa on toimistopöytä. 

Herra synttäripuuhissa. 

Tatun fani joukko oli mukana kentällä. 

Olishan sitä ikävämpiäkin maisemia, missä sunnuntaita viettää...