Pienet Kiinalaiset tyontavat takaisin arkeen

Blogielämäni on ollut viimeisen vuoden kuin Kummelin sketsi Luomisen Tuskaa. Mitään ei saa aikaiseksi. Aina tuntuu puuttuvan aikaa tai ajatuksia. Muutaman kerran olen saanut persauksen penkkiin ja sormet näppäimistölle, mutta paras teksti, mitä on tullut ulos on "Blaah". Sillä ei vielä ihan vuoden luovimman kirjoittajan palkintoa napata.

On tullut aika tehdä muutos, avata ajatuksia. Syitä on muutama. Ensinnäkin uusi työ, jonka myötä uusi elämänrytmi. Enää ei nukuta päiviä ja kukuta öitä. Herään samaan aikaan, kuin ennen menin nukkumaan. Lounastaukoni on nykyisin tunnin mittainen ja sitä alkaa pian olemaan elefantin kokoinen, jos koko tauon pistelee poskeensa ruokaa. Osan lounastauosta voi hyvin käyttää terapeuttiseen kirjoittamiseen. Toisekseen, olen saanut inspiraation. Kirjoittamisen liekki on herännyt henkiin anopin ja pienten kiinalaisten ansiosta. 

Meninkäisestä on tullut päivänsäde.
Auringon nousu ei tarkoita elämässäni enää nukkumaanmenoaikaa.

Osa tietää, osa ei, mutta appivanhempani ovat aikoinaan asuneet melkein vuosikymmenen Kiinassa. Anoppini on tuona aikana kirjannut ylös havaintojaan ja tarinoita erilaisesta arjesta. Olen viime kuukausina ahminut noita tarinoista mystisestä idästä. Olen silmät pyöreinä lueskellut oudoista tavoista ja päivitellyt asioiden alkeellisuutta, samalla hihitellen vedet silmissä anopin seikkailuille. Standup maailma on menettänyt hänessä tähden. Sivulta toiselle siirtyessäni, olen monesti miettinyt, miten suuri menetys olisi ollut, jos kaikki nuo tarinat olisivat jääneet kertomatta. Onneksi eivät jääneet. 

Liian usein sokeudun omille arkisille asioilleni tajuamatta, että jonain päivänä joku voi saada näistä touhuista parhaat naurut. Tai no ainakin hämmentyä, jos ei muuta. Kehitys etenee (tai toisinaan ottaa takapakkia, kuten Texasin lainsäädännön muutamat viime aikaiset säädökset) ja matkalla unohtaa, miten sitä ennen asioita hoidettiin. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka lukiossa vääntämäni esitelmä Brasiliasta, joka näpyteltiin kirjoituskoneella. Herra paratkoon, kuka nykynuorisosta edes tunnistaisi kirjoituskonetta, jos sellaisen näkisi!? Vuoden 1998 copy paste komento tarkoitti sitä, että kävi kansaliassa monistamassa kopiokoneella kuvia kirjoista (copy rightsit kunniaan...eikun...) ja leikkaa liimaa taktiikalla liitteli niitä kirjoituskoneella näpyteltyyn eeppokseensa, johon oli jättänyt kuvan mentäviä aukkoja. Tuolloin tuossa touhussa ei ollut mitään kertomisen aihetta, paitsi se, että esitelmästä tuli 10-. Nythän tuosta saisi luriteltua melkein monisivuisen novellin, jonka alkuteksteihin voisi liittää artikkelia tukevan sanaston selityksineen. 

Mutta siirytään nyt niihin arkisiin asioihin. Tornado-kausi on taas alkanut. Tiedän asuneeni Dallasissa tarpeeksi monta vuotta, koska reaktioni aiheeseen on vähän turhankin kevyt "Ai nytko on taas se aika vuodesta". Ihan kuin sen voisi rinnastaa muuttolintujen saapumiseen tai sienestyskauden alkuun. Aihe on toki vakava, etenkin kun omistat talon, jonka mielellään pitäisit yhtenä kapaleena, mutta en osaa stressata siitä asiaan kuuluvasti. Ehkä tämä on taas yksi niistä asioista, joita voi vähätellä, kunnes se sattuu omalle kohdalle. (ja nyt koputan puuta: niin omaa päätä kuin tuota takapihalle pystyyn kuollutta Hollyakin.)

Pari viikkoa sitten oli kevään ensimmäinen päivä, jolloin luontoäidin pyörteet pistivät tuulemaan. Töistä kotiin tullessani, parkkeerasin auton pihaan ja persauksen sohvalle. Sitten tuijotin tunnin säätiedoitusta yhtä hartaasti kuin lätkän Olympia finaalia. Täällä myrskyvaroitukset vievät kaikesta voiton. Normaali televisiolähetys katkaistaan ja meteorologi tuhannen säätutkakarttansa kanssa pamahtaa ruutuun selostamaan kädet heiluen liveaikaista myrskyrintaman etenemistä. Kartat muistuttavat välillä huonolaatuisia musteläikkätestejä, mutta meteorologit tuntuvat harvinaisen hyvin tulkitsevan niistä mahdollisia pyörteitä. Selostus on välillä Mertarannan tasoa, kun luetellaan henkeä vetämättä kellonaikoja ja kaupunkien nimiä, mihin myrskyrintama milloinkin etenee. Teoriassa tämän tulisi olla tylsää seurattavaa, mutta se on jotenkin niin hypnotisoivaa, että siihen jää kiinni.

Naapurustossamme ei tällä kertaa kuultu tornadosireenien sulottomia sointuja, vaikka kännykkään pärähti tornadovaroitus ja työpaikalta muistettiin automaattipuhelulla, joka kehoitti suojautumaan NYT.  Olohuoneen ikkunasta ulos katsoessa pilvet etenivät taivaalla sellaista vauhtia, etteivät silmät meinanneet pysyä perässä. Sitten tavas pimeni, ulkovalojen hämäräkytkin napsautti lamput loistamaan ja sade alkoi vihmoa taivaan täydeltä. Hetki aiemmin olin seurannut, kuinka naapurin pariskunta oli lastensa kanssa ulko-ovella ihailemassa saapuvaa myrskyä. Ei ehkä se malliesimerkki siitä, mitä pitäisi tehdä, kun olet tornado watch alueella. Mutta minun on turha olla pata, joka soimaa kattilaa.

Taivas alkoi myrskyn lähestyessä näyttämään suhteellisen tummalta.

 Kun ulkona alkoi näyttää maailmanlopun meiningille, tein pienen ja hyvin säälittävän kaiken varalta valmistautumisoperaation. Nappasin otsalampun taskuun, pari vesipulloa kainaloon ja pelastusliivit kouraan. Kipitin tavarat kainalossa vaatehuoneeseen, jonka ohjeistusten mukaan tulkitsin meidän kodissamme parhaimmaksi paikaksi suojautua tornadolta. Jätin amatöörimäisen selviytymispakkaukseni huoneen nurkkaan ja palasin television ääreen. Lupasin itselleni, että ensimmäisestä tornadosireenin pihauksesta siirtyisin vaatehuoneen turvaan järjestelemään sukkalaatikkoani. 

Tiedän, mitä ajattelet. Mitä oikein kuvittelin tekeväni pelastusliiveillä tornadossa? Ymmärrettävää, ettet näe valinnassani logiikkaa. Lupaan etten hakenut niillä kellunta-apua vaan äänen jatketta. Liiveissä roikkuva pilli olisi säästänyt omaa ääntä, jos pahin olisi sattunut kohdalle ja pelastajille pitänyt antaa elonmerkkeja rauniokasan alta. 

Texas-Oklahoma sektorilla nähtiin tuona päivänä 19 tornadoa. Ikimuistoisin mediaan päätynyt video oli kuvattu lava-autosta, jolle tornado antoi karusellikyytiä. Pyörre kaatoi valtatiellä ajelleen auton ensin kyljelleen, pyöritti hetken kuin hyrrää pitkin maantietä ja lopulta jollain käsittämättömällä tuurilla käänsi sen takaisin neljälle pyörälle. Kuski oli ilmeisesti sukua NASAn astronauteille, koska pyöritys ei näyttänyt vaikuttavan häneen millään muotoa. Saman tien kun pyörät koskettivat maata, tyyppi jatkoi muina miehinä matkaansa, kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Ratin takaa löytyi nuori teinipoika, joka oli ollut palaamassa työhaastattelusta Burgeripaikasta. Kaveri oli saanut hakemansa työpaikan ja medianjulkisuuden myötä hän sai myös uuden auton. Paikallinen autokauppa meni ja lahjoitti kaverille uuden truckin. Every cloud has a silver lining. 

Tälle illalle odotetaan taas pientä myräkkää. Kunhan ei rakeita satelisi, niin olen iloinen. Auto ei  meinaan vieläkään mahdu talliin suojaan. Ehkä sitten ensi kuussa löytyy tallistakin taas tilaa.