Karvaiset vessanvartiat ja tuplasateenkaari

Jos South Dakotan luonto muistutti Suomea, niin North Dakotan vuorokauden rytmi loi kotoisia myöhäiskesän viboja. Havahduin huomaamaan, miten pohjoiseen olimme matkanneet, kun pimeä tuli vasta iltakymmeneltä ja aamu alkoi jo neljän jälkeen kajastaa.

Aamu kuudelta hipsin ulos teltasta ja suuntasin kohti "Hotelli helpotusta". Onneksi ei ollut jäätävä hätä, sillä 2 jumalattoman kokoista biisonia oli parkkeerannut vessan ovien eteen ruoho buffettiin aamupalalle. Toinen alueella majoittunut nainen hiippaili taakseni ja totesi kuplan otsassaan kasvavan huolestuttavalla vauhdilla. He olivat miehensä kanssa nukkuneet autossa ja biisonit olivat aamun aikaiset tunnit ruokailleet auton vieressä blokaten uloskäynnin. Kuikuilimme elukoita kulman takaa kunnes tunsimme olomme tarpeeksi turvalliseksi livahtaa vessaan. Biisonit ovat likinäköisiä ja ärtyvät helposti. En suosittele mitään räväköitä äkkiliikkeitä heidän näkökentässään.  Vessan ovien vierestä ärtynyt karvaturri olisi silmän räpäyksessä ollut meitsin reveleissä kiinni. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Biisonit keskittyvät ruohonkorsiin,  minä pääsin vessaan ja valot syttyivät viimeinkin. Are you kidding me!? Nyt kun oli jo valoisaa.

Vessanvartiat

Mitähän se minua oikein mulkoilee?

Takaisin teltalle palatessani minua odotti postikorttimaisema. Sateenkaari taivaalla kaartui suoraan telttamme taakse ja vastarannalla vaeltavat biisonit kävelivät jokeen juomaan. Hetken päästä taivaalle ilmestyi toinenkin sateenkaari. En voinut kuin hymyillä. Mikä ihana aamu! Tällaisia hetkiä varten elän ja matkustan.

 

Kaksi kaunista kaarta ja janoinen biisoni.

Aamupalan oli harvinaisen skandinaavisen makuinen. Ruisleipää ja islantilaista rahkaa, joiden makuina olivat puolukka-mansikka ja persikka-Lakka.

Aamunäkymä teltan ovesta. 

Kun leiri oli pakattu kasaan, ajelimme kansallispuiston eteläisen yksikön maisematietä. Puiston pohjoisen osan jälkeen tämä Scenic Drive ei näyttänyt kovinkaan maisemarikkaalle. Bongailimme villihevosia ja biisoneita, mutta siinä ne sen tien kohokohdat sitten olivatkin. Teimme lyhyen kävelylenkin, Coal Vein Nature Trailin. Kävelyn aikana kiihtynyt sydämensyke  johtui enemmän tuohtumisesta kuin kuntoilusta. Polku oli ihan huuhaa huoltamaton puskareitti. Mielenkiintoisinta reitin varrella oli tuore iso biisonin läjä ja keltaisena kukkinut Hanhikki pensas, joka muistutti lapsuudenkodista Kangasalla. 

Hanhikki-pensas

"Vieläkö on villihevosia..." laulaa luikautteli Ekolan Hanna aikoinaan, ja tässä todistusaineistoa, että kyllä niitä on, terveisin entinen Eskolan Sanna. 

Poikkesimme maisemareitillä puiston korkeimassa kohdassa, joka kantoi nimeä Buck Hill. Ei mitenkään tajunnan räjäyttävä kukkula. Suurinta iloa tuotti infotaulu preerian kukkasista. Viimeinkin pystyisin kutsua Echina Fors kukkaa sen oikealla nimellä, Purple coneflower. Kukan juuri auttaa hammassärkyyn. Siinä sulle päivän knoppitieto. 

Siinä sullekin infotaulu, jotta uskot mua.

Hetkellinen breikki Buck Hillilla.

Summa summarum, olen sitä mieltä, että ajan putteessa voi hyvin skipata Theodore Roosevelt National parkin eteläisen yksikön ja sen sijaan nauttia maisemista ihanassa pohjoisessa osassa. Läntiseen osaan puistoa emme tällä kertaa edes ehtineet,eikä siellä olisi ilman nelivetoa parhaille kohteille päässytkään. Jäi siis jotain ensi kertaankin, esimerkiksi se nelivetoauton osto.

Onhan se ehkä vähän takaperoista mennä vasta viimeisenä käymään visitor centeriin, kun on jo valmiina poistumaan puistosta. Toisinaan ei vaan pysty tekemään asioita loogisessa järjestyksessä. Visitor Centerissä oli paljon Theodore Roosevelt infoa (sekä puistosta että etenkin Presidentistä) ja odotetusti uutta versiota kaipaava puistofilmi. Toisinaan mietin, miksi edes käymme puistofilmejä tuijottamassa, mutta kaipa se ei-niin-esteettisesti tarjottu informaatio on parempi kuin ei mitään. Sitä paitsi joku päivä voidaan positiivisesti yllättyä. Joskushan niitä filmejä on pakko alkaa uusia.

Visitor Centerin takapihalla tönötti Maltese Cross Cabin, Presidentti Rooseveltin ensimmäinen oma mökki Dakotan Territoriossa. Mökki ei alunperin sijainnut tällä nykyisellä paikallaan. Ehei, tämä tönö on nähnyt enemmän Amerikkaa kuin suurin osa sen kansalaisista. 1904 mökki purettiin alakuperäiseltä lokaatioltaan ja lähetettiin junalla Saint Louisiin Maailmannäyttelyyn. Sieltä matka jatkui seuraavana vuonna Portlandiin Oregoniin, sitten Pohjois Dakotaan Fargoon ja Bismarckiin. Lopulta 1960 mökki palautui synnyinsijoilleen Medoraan, 7 mailin päähän alkuperäisestä lokaatiosta. Itselle tämä "puretaan talo ja siirretään se muualle" konsepti kuulostaa niin oudolta. Päivittelin sitä jo aikoinaan Australiassa kun tuijotin Kapteeni Cookin kotitaloa, joka oli roudattu Englannista Melbourneen.

Amerikan raitilla matkaillut mökki.

No niin otetaan nyt sit tämä pakollinen kylttikuva, kun ollaan puistosta poistumassa...

Kävellessämme ulos visitor centeristä mietin, kuinka hyvin olisin tullut toimeen Rooseveltin kanssa. Ainakin mitä herran laukomista lainauksista voi päätellä. Teddy, (lempinimi, jota herra itse vihasi) tuntui pitävän kiikkustuoleista ja luonnonkukista, molemmat lempiasioitani! Roosevelt ihmetteli aikoinaan "What American does not enjoy rocking chair!?" No niinpä! Voisiko tämä kysymys olla osa kansalaisuustestiä? Keinutuoli ja kuisti, onko mitään sen rentouttavampaa. Myös  herran kommentti kukkasista oli kuin suoraan suustani varastettu "Wild flowers should be enjoyed unplucked where they grow."