Vihdoin Mikki hiiren luona kylässä, viimeinen osa

Tiedäthän sen tunteen, kun heräät virkeänä uuteen aamun kuunneltuasi edellisen yön hotellinaapureidesi tappelua? Joo en minäkään... St Augustinen yö ei ollut virkistävä, vaikka ilmeisesti huonenaapurimme kokivat sen sellaiseksi. Onhan se hyvä alkaa selvitelä ihmissuhdesotkujaan klo 01.30. Tähän prosessiin kuului luonnollisesti myös ovien paiskominen. Rakkaat majoitusnaapurimme kuitenkin muut "huomioon ottavina" tappelijoina laittoivat taustalle soimaan RnB hittejä (ilmeisesti vielä samaa biisiä repeatilla), jotta tunnelma hieman kohenisi. Koko shown huipennuksena, nainen käynnisti laitteen, joka aluksi kuulosti moottorisahalta, mutta aamulla samaa laitetta itse käyttäessäni, tajusin sen hiustenkuivaajaksi. Tätä iloa ja lystiä riittikin sitten ihan 03.30 asti. Voin kertoa, että tilannetta ei parantanut se, että huoneidemme välillä oli lapsiperheille ah niin käytännöllinen connecting door,  jonka alla oli 2 sentin rako, mistä naapurin valot valaisivat kivasti huoneemme ja päästi kaikki äänet tavallista paremmin soljumaan suloisina riitasointuina läpi.

Kukaan selväjärkinenhän ei olisi tuota kuunnellut, mutta tässä maassa joutuu ehkä muutaman kerran vetämään henkeä, ennenkuin alkaa naapureita uhkailla. Shoot first ask then, kun on ehkä turhan yleinen toimintatapa. Ensiapuna tungin pyyhkeitä ovenrakoon ja aloin sadatella ja kiroilla oven takana kovaäänisesti suomeksi. Ilmeisesti en kuitenkaan kuulostanut tarpeeksi venäläiselle mafiosolle, koska tuolla ei ollut mitään vaikutusta tilanteeseen. Tatu kävi moukaroimassa seinää, mutta naapurit tulkitsivat senkin vain varmaan vaan merkiksi kääntää voluumia kovemmalle. Pelastuksemme ei ollut Jeesus (tälläkään kertaa) vaan harvinaisen äänekäs ilmastointilaite, jonka päälle laittaessa sai osan melusta hukutettua korvia huumaavan taustahurinaan. En olisi ikipäivänä uskonut toteavani, että hotellinmajoituksemme loistavin ominaisuus oli jumaleissonin äänekäs ilmastointi.

Aamun valjetessa, sängystä nousi yksi ei niin  hyvin levännyt kyrsiintynyt suomalainen. Oli kuitenkin jouluaattoaamu, joten todellisena christmas spiritina ajattelin heti ensimmäisenä naapureitamme. Totta kai heille tarvitsi järjestää jouluyllätys. Pyyhkeet pois välioven alta ja i-pod suoraan siihen kohtaan lattialle täysille pauhaamaan jokaisen ulkomaalaisen lempilauluja, kuten Elämää juoksuhaudoissa, Rentun ruusu ja Säkkijärven polkka. Ei muuta kuin oikein hyvää huomenta helvatun metelöitsijät. JOs me emme saaneet nukkua yöllä, ei teidänkään tarvitse aamu-unia ansaita. Tunsin järkyttävää mielihyvää lapsellisesta tekosestani, kunnes lähtiessämme aamupalalle huomasimme, että naapurihuoneessa oli jo siivooja. Naapurimme olivatkin poistuneet paikalta keskellä yötä. Todellisuudessa olinkin vain kiduttanut Tatua loistavilla biiseilläni. Great...

Intiasta tulee paljon loistavia asioita, kuten jooga.... ja... no jooga... ja ööö Taj Mahal? Äh, ketä mä koitan tässä vedättää, ei ole suuri salaisuus, etten ole intialaisten ylin ystävä. Toteamukseni voi olla hippasen rasistinen, mutta koska asun Amerikassa, ainakin vaikutan viattomalta tämän maan presidentin rinnalla. Ei sinänsä, ehkä olen vain törmännyt pääsääntöisesti vääriin intialaisiin, jotka ovat saaneet hermoni menemään. Oli se sitten Singaporessa soittelemalla keskellä yötä kämppistäni treffeille, Balilla ahdistelemalla paitojen pakkomyynnillä, Yellowstonessa parkkeeraamalla keskelle ajotietä tai täällä yrittämällä teeskennellä osaavansa ajaa taksia. Niinpä voitte ehkä arvostaa suurta heittäytymistäni, kun 2012 reissulla laitoimme Liisan kanssa sohvasurffauspyynnön Floridassa asuvalle intialaiselle Sachinille. Vedin tuon kokemuksen jälkeen ison rastin seinään, olin tavannut elämäni ensimmäisen intialaisen, jonka seurassa oikeasti viihdyin. Tosin, Sachin oli asunut jo USA:ssa melkein yhtä pitkän kuin aikoinaan Intiassa, eli tyyppi oli aika hyvin amerikkalaistunut yksilö. Ei siis koko sukua asumassa samassa kämpässä, Currya savuamassa hellalla tartuttamassa hajuaan pysyvästi koko asuntoon tai pyhiä lehmiä pitkin parkkipaikkaa. Sitä paitsi, kaveri oli melkein hävittänyt aksentistaan kuuluisan nuhatukkoisuuden kuulostaen jollekin muulle kuin call centerin asikaspalvelijalle. Sachinista jäi niin hyvät fiilikset, että olemme pitäneet jonkin verran yhteyttä menneiden vuosien aikana. Nyt suunnatessamme Floridaan, olimme saaneet kutsut hänen luokseen kyläilemään.

Kurvasimme jouluaattoaamuna Sachinille Ponte Vedra Beachille, nappasimme hänet ja hänen golfbäginsä tilaihme Beetleemme ja suuntasimme Amalia Islandille golfaamaan. Jep, viime vuonna alkanut jouluaattogolfperinne ei ainakaan tänä vuonna vielä katkennut. Kenttä oli OMNI Plantation hotellin alueella ja monin paikoin äärimmäisen kaunis. Aurinko paistoi ja seura oli loistavaa, mikäs siinä oli ollessa. Huipuinta oli, että Sachin oli saanut golfiin kiitettävän diilin. Se mikä olisi tavallisesti maksanut reippasti yli $100, oli tullut nyt sopivaan jouluhintaan $27. That's what I call a christmas present!

Golfkentällä on apua, jos osaa käsitellä kilpikonnia.
Etenkin, jos ne on tarpeeksi tyhmiä hengaillakseen keskellä kärrypolkua.

Jep, tätä katsellessa pystyi kuvitella olevansa rannalla eikä golfkentällä.

Ah, raikasta Atlantin meri-ilmaa...

Kun pojat palloili, mä pystyin keskittyyn selfiehin..
Tämän teema? Minä ja meri.

Kivoja pikku loma-asuntoja...
Ja Tatu ongella :D

Tsekkaa nyt tota hymyä,
tyyppi on selkeesti jouluaattotunnelmissa.

Team Under Armour

Ikävän näköisiä murjuja kentän laidalla.
Onneksi ei tarvitse asua niissä.

Puut taitaa kieliä, että missä päin on meri.
Missä meri, sieltä suunnalta tuuli...

Spanish moss ja southern charm. 

Kierroksen jälkeen kävimme syömässä Amelia Islandilla Fernandina becahilla sijainneessa Salt Water Pelicanissa. Paikalliset katkaravut olivat taivaallisen suussa sulavia ja ennen kaikkea aivan järkyttävän kokoisia! Ja minä kun luulin, että Texasissa kaiken piti olla suurta... Illalla istuskelimme lasillisten ääressä Sachinilla ja sivistimme toisiamme kulttuuriemme välisistä eroista. Toisin sanoen me näytimme Finnish nightmares sarjakuvia facebookista, valmistaen Sachinia suomalaisten ihmisten kohtaamiseen ja Sachin kertoi kuinka Delhi on hänen lähtönsä jälkeen ajautunut aina vain kaaosmaisempaan tilaan. Siinä vaiheessa kun Sachin luetteli meille intialaisia kansainvälisten yritysten johtajia, hän päätti lauseensa täydelliseen puch lineen maanmiehistään, "If we are so smart, how can we fuck up everything?"

Joulupäivänaamuna sanoimme Sachinille hyvästit ja suuntasimme takaisin kotipesään, tässä tapauksessa Orlandoon. Olimme varanneet viimeisiksi päiviksi kivan hotellin, ja intoa piukassa paloin halusta hyödyntää kaikkia resortin aktiviteetteja. Tatu todennäköisesti jo kauhulla odotti, mikä kanootti-polkuvene-kiipeilyseinä  maratoni hänellä oli edessään kellottaja Sansun kanssa.

Pakollinen ryhmäkuva hetki ennen lähtöä Sachinin pihassa.

Saapuessamme Hyatt Grand Cypressiin, majoitus sai huippustartin respan tytön tuodessa meille tervetuliaisshamppanjalasilliset. Ah, tässä sitä oli tyyliä. Melkein joutui itseään nipistään varmistaakseen, että tämä todella oli minun lomani. Aulassa hengaili hyväkäytöksinen punainen Etelä-Amerikkalainen guest ambassador, jonka nimi sai janoiseksi. Oli suhteellisen originellia pitää aulassa Vihersiipi Macaw papukaijaa nimeltä Merlot, tervehtimässä vieraita.

Hyatt Grand Cypress

Kippis!

Aula ambassador Merlot orrellaan

Tältä se näyttää kun katsoo 10,kerroksen kaiteen yli alas aulaan.

Ei hassumpi takapiha tällä hotellilla.

You know you are in Florida when...
Hotellin perus varotuskylttivarustelua.

Nautittuamme shamppanjamme aulan joulukuusen varjossa, hyppäsimme hissiin ja hurautimme 10.kerrokseen. Huone oli miellyttävä, joten ei muuta kun vaattet pois! Joo nyt ei ole tulossa K-18 materiaalia, vaan helposti väärinymmärrettävissä oleva ilmaisu, joka jatkuu lauseella... ja bikinit päälle. Viisari kävi ja meillä oli enää pari tuntia aikaa hyödyntää hotellin oman yksityisjärven palveluita. Kanootit, polkuveneet sun muut vesihärvelit kun siirtyivät iltalevolle klo 17. Poolilla sen sijaan sai hengailla 24/7.

Leikimme aikamme vesileikkejä, sekä järvessä härveleillä, että altaassa polskien. Lopulta nälkä kuitenkin vei voiton ja siirryimme huoneeseen valmistautumaan jouluateriaa varten. Tatun Country club kaveri Dallasista oli juuri muuttanut Orlandoon, joten olimme sopineet treffaavamme hänet illalla  dinnerin merkeissä. Emme olleet lainkaan varmoja, mitkä ravintolat olisivat joulupäivänä auki, joten järkeilimme, että Disney Springsin alueella ainakin olisi varmasti varauduttu turisteihin. Juu, emme olleet sitten ainoat, jotka niin ajattelivat. Laittaessamme päämäärämme navigaattoriin, laite antoi hämmentävän yhtälön. 3 mailin matkaan menisi 25 minuuttia. WTF?! Tavallisesti tuo ajomatka kestäisi 6 minuuttia. Hitto, mehän jopa näimme Disney Springsin alueen hotellimme ikkunoista, joskin hämärästi kaukaisuudessa, mutta kuitenkin. Hitto sinne varmaan kävelisi siinä 25 minuutissa, navigaattorissamme oli oltava jotain vikaa. Olimme päässeet ajamaan hotellilta 500m kun juutuimme ruuhkaan, joka selitti Disney Springsin ajoajan. Tuntui, että joka ikinen turisti Orlandossa oli saanut päähänsä, että Disney Springsistä sai ruokaa. Ei muuta kun u-käännös ja viestiä kaverillemme, että mitäs, jos nähdäänkin tässä meidän hotellin kulmalla yhdellä panimmoravintolalla, joka näytti olevan avoinna. Sanon vaan, että kyllä Orlandossa jouluna on ravinntoloilla miljoonabisnesmahdollisuudet :D

Rantapoika Tatu hotellimme beachilla

Jep, tämä ranta kelpaa, oikein kaislakattoset aurinkovarjotkin.
Hyvin trooppisia viboja antavat.

Samassa kanootissa ollaan!

Ja mikäs lelu sitten valittais?

Hydrobiken ratissa on tunnelmaa...

Tosi ikävän näkönen allasalue.

Pakollinen pariskuntakuva

Vuhuu!

Tulin tsekkaan auringonlaskua...

Riippusillalla. Jokainen uima-allasalue
tarvitsee ehdottomasti riippusilla. 

Tapaninpäivä valkeni, ei tällä kertaa tsunamin merkeissä, kuten 12 vuotta aiemmin, vaan Disneyn Magic Kingdom huvipuiston merkeissä. Hyppäsimme hotellimme tarjoamaan ilmaiseen shuttle bussiin, joka vei meidät Disneyn transportation centerille. Kyllä, huvipuistolla on oma transportation & ticket centerinsä, josta huvipuistoon tai muualle disneyn aluelle sitten vempeleellä tai toiseella siirrytään. Omat autot jätetään tänne jättiparkkikselle, mistä sitten katujunat tuovat sinut autoltasi transpotation centerille, ettet joudu kävelemään koko kiitoradan pituista parkkista lippuluukulle. Meille. lippumme etukäteen hommanneille, päivän ensimmäinen haaste oli valita hyppäämmekö monorailiin, bussiin  vai laivaan. Kaikilla kolmella pääsi Magic Kingdomin porteille. Koska Viikinsaareen mennessä osa päivän fiiliksestä tulee juuri laivamatkasta, päättelimme, ettemme voi osua väärään jos tässäkin kohteessa laivan valitsisimme.  Ei muuta kun All aboard ja puksuttaen kohti horisontissa siintävää linnaa!

Kaikki kyytiin!

Siellähän se Prinsessa Ruususen linna siintää.

Kun tämän ikäisenä menee maksamaan yli $130 huvipuistolipusta, on parasta vetää koko homma  sata lasissa tyylillä alusta loppuun. Olin siis valmistautunut mikkipaidan ja Minnikorvien avulla täydellisen urpoturistikokemuksen saavuttamiseen. Team spiritia huhkuen hypin Muppettien vetämän shown päätteksi kiinni heidän ilmaan ampumiaan paperinauhoja ja sidoin niistä itselleni rusetin ponnariin loppupäiväksi. All right, täydellinen Disney Magic moment... tai sitten ei. After all, en jaksanut missään vaiheessa jonottaa tunteja tapaamaan Mikkiä, jotta olisin päässyt halaamaan häntä. Johonkin sentää minäki vedin rajani.

Minä ja pari muuta Macig Kingdomin main streetilla.

"Sano että yhä ainoa olen sun, sano että yksin olla sä tahdot mun,
silloin satulinna kaukomaan, meille kuuluis kokonaan..." 
Kiitti Siltsu, biisis alko heti soimaan päässä linnan nähdessäni...

Me ja meidän teema-asustus

Minä ja muppeteilta saadut paperinarut.
En oo koskaan ollu noin innoissani paperista...

Jokainen Disneyn pääsylippu sisälsi 3 fast passia, jotka oikeuttivat puhelimeen ladattavan appsin kautta varaamaan paikat fast lanelle, jolla pääsi pääjonon ohi. HIeno ajatus, mutta emme olleet hiffanneet, että nuo fast pass kohteet olisi tullut varata jo paria päivää aiemmin. Samana päivänä ei ollut oikeastaan juuri muuta kuin tylsiä laitteita enää jäljellä valittavaksi. Meille kävi kuitenkin mäihä. kun  laite, johon meillä oli fast pass meni epäkuntoon ja saimme sen vuoksi vapaasti valita, mihin kohteeseen halusimme passimme käyttää. Tuolla tavoin pääsimme Space Mountainiin, jonne muuten olisi ollut 2,5 h jonot. Kyllä, luit oikein! 180 minuuttia laadukasta seisomista kuumassa pimeässä tunnelissa muutaman minuutin vuoristorataa varten. Ai niin, kun aamu yhdeltätoista aloimme fast passeja katsella, olisi niitä ollut vapaana järjestelmässä varattavaksi myös Space Mountainiin. Ensimmäinen vapaa-aika tosin oli vasta illalla klo 22.15. Kuten sanoin, kaikki olisi tullut varata jo edellisenä päivänä.

Elli perheineen liittyi seuraamme Magic Kingdomiin piipahdettuaan ensin Epcotissa. Niinpä pääsimme hurjastelemaan laitteissa yhdessä. Ajelimme Nalle Puhin hunajapurkilla ja menimme läpi Hunted mansionin nojatuolilla. Kastuimme Velikanin versiossa tukkijoesta ja seurasimme paraatia. Paraati se vasta olikin veikeä juttu. Näki monia hahmoja ja ennen kaikkea oppi, että Magic Kingdomissa on kiellettyä istua roskiksen edessä. Tuo on suuri turvallisuusriski (ööö niin mikä?), näin meille kerrottiin. Selitystä sille ei kuitenkaan annettu, miksi noin oli. Roskiksen vieressä ja takana oli kuitenkinn ihan ok hengailla. Mene ymmärrä huvipuiston turvallisuuslogiikkaa...

Paraatia odotellessa..
Huomaa kuinka roskiksen edessä ei saa istua. Se oli kiellettyä...

Nää kaverit on jostain tuttuja...

Ihaan kotona kyläilemässä
(Huomaa muppettien paperinarut hiuksissa)

Käytiin ajelulla hunajapurkilla

Ketä meitä nyt siellä oli...
me ja 1,5 tunnin jonotuksen verran muuta väkeä Velikanin tukkijokeen

SPLASH!

Ne kuuluisat ilotulitukset

Olimme saapuneet puistoon aamulla yhdeksän aikaan. Pois lähdimme puiston sulkeutuessa puolen yön aikaan. 13 tuntia täyttä Disney magicia ja 15 kilometrin edestä liikuntaa. Ei tarvinnut paljon unta houkutella illalla. Nukkumatti sai jättää unihiekkakeikkansa väliin, kun pelkkä sängyn koskettaminen vei suoraan expressillä höyhensaarille.

Mullistiko Disney maailmani? Ei, mutta olinkin siihen tilanteeseen jo 25 vuotta liian vanha. Pitäisikö jokaisen kerran elämässään käydä Disneyssä? Ehdottomasti! Sen kokemuken jälkeen osaa arvostaa kaikkia alle 45 minuuttia kestäviä jonoja. Jos potee minkäänlaista ahdistusta ihmispaljoudessa, ei Disney sen enempää kuin Intiakaan ole se sinun juttusi. Muksut, jotka tykkäävät vaellella vapaasti, kannattaa ehkä köyttää itseensä tuon aktiviteetin ajaksi, sillä siellä jos missä on taivaalliset mahdollisuudet hävittää vekaransa. Tietysti, jos tuo on tavoitteesi, niin siinä tapauksessa Disney on ehdottomasti kohteesi ihmisvilinällään.

Vihaan ehkä myöntää, että Magic Kingdom jopa vähän petti odotukseni. Sanoessani tuon, kuulen jo monen henkilön buuauksen tänne asti... Miten Disney voi muka jättää kylmäksi? Karu totuus, olen liikaa nähnyt turisti, joka on varmaan vielä asteen verran kovettunut matkailualan työntekijänä. Odotan rahalleni todellista vastinetta. 4 vuotta sitten vietin joulukuisen päivän Orlandossa Universal Studioiden Island of Adventure-puistossa. Jos vertaan tuolla vierailulla minut vallannutta tunnetta Magic Kingdomin aikaan saamaan tunteeseen, Harry Potter world ja Seuss landing jättivät kyllä Magic Kingdomin varjoonsa mennen tullen. Universalilla monet asiat on rakennettu  paljon paremmin. Toki kyseinen puisto on myös melkein 30 vuotta tuoreempi nähtävyys kuin 1971 auennut Magic Kingdom. Pienille lapsille Disney varmasti on unohtumaton elämys, come on, pääset keräämään nimmareita Arielilta, Tuhkimolta ja muilta suosikeilta, mutta itselleni se ei jättänyt tunnetta, että olisi pakko päästä niihin 3 muuhun Disneyn puistoon Orlandossa. Ehkä tässä vain vähän kävi kuten niin usein, kun on pitkään odottanut jotain. On luonut päässään mielikuvan, jota todellisuus ei sitten vastaakaan.

27.12. herätessämme oli viimeisen lomapäivän aika. Tsekkatessamme itseämme hotellista ulos, fantastinen respan nainen totesi, ettei viitsi edes vaivautua veloittamaan meiltä parkkimaksuja. Tsadaa $34 säästöä että heilahti. Hotellin henkilökunta oli kovaa vauhtia nousemassa suureen suosiooni. Vaikka heitimme tavaramme autoon, jäimme vielä nauttimaan hotellin tarjonnasta. Suuntasimme putt & pitch radalle vähän puttailemaan ja chippailemaan. Kyllä, tämä oli ensimmäinen kosketukseni chippaamiseen. Kun 18 reikää chippasi palloja mihin sattui, oli mielestäni loistava tulos, että 3 lyöntiä näytti sille, että niitä olisi voinut jo kutsua etäisesti muistuttaan golflyöntiä. Yhteenvetona siis todettakoon, että tämä kokemus ei todellakaan vahvistanut halua alkaa harrastamaan lajia ennen kuin ennakkoon ohjelmoitavissa olevat pallot tulevat markkinoille. Lyöjässähän ei voi olla mitään vikaa :D

Ois tehnyt mieli käydä valkoisella tussilla
muuttamassa noi P-kirjaimet B-kirjaimiksi.
Bitch  & Butt, olis ollu paljon viihdyttävämpi nimi...

56 jaardia, joo kuulostaa ihan sille, et olis hyvä par 10.

+30c hellteessä palloilun jälkeen pulahdimme vielä altaaseen ennen kuin siirryimme autolle ja hurautimme ruokailemaan. Tuossa vaiheessa saimme viestin, että iltalentomme olisi tunnin myöhässä. Myöhemmin tuli ilmoitus vielä myöhäisemmästä lähtöajasta. Istuessamme lähtöoluilla lentokentällä, olin juuri päässyt sanomasta, että kumpa ei tulisi enää uusia myöhästyksiä lentoon, kun hälyttimet rävähtivät soimaan.  Hirveä korvia vihlova äänekäs sireeni, jota seurasi tiedotus, kuinka koko terminaali oli hälytystilassa ja pitäisi istua rauhalisesti odottamassa uusia tiedotuksia. Tuota samaa sireeni-tiedote comboa toistettiin seuraavat 10 minuttia ja korvat alkoivat jo huutaa hoosianna. Välillä joku mutisi kaiuttimista jotain epämääräistä, mistä emme saaneet mitään selvää. Kukaan ei kuitenkaan tuntunut regoivan tilanteeseen hermostuneesti vaan kaikki jatkoivat normaalia toimiaan. Niinpä päättelin, että luultavasti joku typerä turisti oli tempaissut auki jonkun hätäuloskäytävän oven, ei sen kummempaa. Lopulta kun siirryimme portillemme hyvissä ajoin ennen lentolipun ilmoittavaa boardingin alkamisaikaa, saimme todeta olevamme viimeisiä ihmisiä, jotka nousivat koneeseen. Kaikki muut istuivat jo kiltisti paikoillaan. WTF? Missä välissä lennon aikaa olikin aikaistettu tiedottamatta meille mitään? Okei, ehkä se epämäärinen mutina niihin ämyreihin sireenien aikana tarkoittikin jotain.

Viimesiä lomatunteja viedään...
Onko pakko lähteä jos ei halua?

Noup, en halua liikkua tästä mihinkään.

Astetta isompi aurinkovarjo.

I'm gonna miss this place...

Dallasiin päästessämme hyppäsimme Uberiin ja kohti kotia. Bear niminen, keski-ikäinen umpiamerikkalainen kuski katsoi Tatua ja totesi, että "Sä olet varmaan suomalainen?" Hämmentyneenä katsoimme tosiamme ja kysyimme, mistä hän oli osannut päätellä oikein. "Your name, it's Finnish"  ja sitten tyyppi alkoi kylmän rauhallisesti laulaa Maamme laulua suomeksi. Noin patrioottisella taksimatkalla en ennen kyllä ole ollutkaan. Bear selitti olevansa tekemisissä Starsin juniorijoukkueen kanssa, ja heillä on ollut vuosien saatossa lukuisia suomalaisia nuoria, jotka olivat opettaneet suomeksi kerrankin jotain muutakin kuin ne perinteiset v***u, hel**tti, saa**na litaniat. Ja koska maailma ja etenkin Dallasi tuntuu olevan tässä 1,2 miljoonaan väkiluvussaan niin helvatun pieni, löysimme Bearin kanssa jopa yhden yhteisen tutun. Tai no tutusta puhuminen on nyt ehkä lievästi liioiteltua, koska kyseessä oli eräs suomalainen mies, johon kerran julkisessa metrossa törmäsimme Starsin pelistä kotiin tullessamme. Mutta sen verran uskomatonta on mielestäni kuitenkin törmätä tämän kokoisessa kaupungissa suomalaiseen metrossa, ja vuotta myöhemmin Uber kuskiin, joka tietää saman henkilön, että kohta ehkä voisin jo uskoa jopa lotonvoittomahdollisuuksiini.

Home sweet home! Illalla sänkyyn kömpiessä tajusimme vasta todeta, että ai niin meillähän oli kihlauksemme ensimmäinen vuosipäivä. Että näin sitä meidän taloudessamme suuria merkkipäiviä juhlitaan, unohtamalla ne kokonaan :P