Metsistä taistelutantereen kautta drinkkilasien ääreen

Kohmeisten jalkojen aamuveryttely hoidettiin kansallispuiston aavekaupungissa Daisy Townissa, joka sijaitsi teltta-alueemme kupeessa. Olin nähnyt mökkikylästä vilauksen edellisenä päivänä suunnatessamme metsään. Olin tuossa vaiheessa matkaa naukkaillut vasta sen verran vähän eväsviinipullosta, etteivät metsän keskellä näkemäni talot voineet olla kangastusta. Seuraavana aamuna halusin käydä tarkistamassa tilanteen.

Aiemmin mainitsin, kuinka Elkmontin alueella sijainneet mökit vedettiin maantasalle rakennusten  hallintaoikeuksien rauettua. Todisteena lätkäsin teille vielä kuvia piipunraadoista. Huijasin kuitenkin vähän, sillä 19 rakennusta sai armahduksen purkutuomiolta. Daisy Towniksi kutsuttu osa lomakylää suojeltiin ja rakennuksia entisöidään parhaillaan.

Daisy Townissa ei ollut ruuhkaa. Meidän lisäksemme vastaan tuli vain kaksi mummelia, jotka kurvailivat autolla, jonka rekisterikilvessä luki isolla I love Texas. Kyllä meitä Texasilaisia riittää kaikkialla. Vain muutama rakennuksista on ehtinyt tähän päivään mennessä kokea restauroinnin ihmeen. Muut odottavat masentavan sympaattisina vielä ehostusta.

Appalachian Club house toimi aikoinaan kylän clubitalona. Kyseinen rakennus on jo ehtinyt kokea kasvojenkohotuksen ja tilaa vuokrataan yksityiskäyttöön. Clubitalon kuistilla tyhjinä heiluvien keinutuolien ohi kävellessäni tunsin jonkinasteisen yhteyden paikkaan. Kurkistaessani sisälle ikkunoista saatoin kuvitella, miten ihanat pienet juhlat paikassa pystyisi järjestämään. Pitäisiköhän sitä alkaa suunnitella Clubitalolle nelikymppisiään teemalla Bring your own tent.

Appalachian Club house oli ihanan rustiikki (tai mikä ikinä nyt onkin suomennos sanalle rustic). 

Nämä kuistin keinutuolit huusivat nimeäni. 

Osaa Daisy Townin mökeistä oltiin parhaillaan remontoimassa.

Osa taloista oli ihanasti rempallaan.

Olisin halunnut nähdä tämän mökkikylän aikoinaan kun se oli loistossaan. 

Daisy Townin mökit tuntuivat edustavan montaa eri tyyliä. 

Oli aika jättää hyvästit telttailuelämälle.
Tässä reissun virallinen eräjorma olut. 

Great Smoky Mountainin Kansallispuistosta suuntasimme Nashvillen eteläpuolelle Murfreesboroon. Kuinkas sattuikaan, hotellimme vieressä sijaitsi Stones River National Battlefield. No ei muuta kun poikkeamaan!

En ala nyt suuremmin tästä sisällissodan taistelutantereesta teille saarnata, totean vain, että heilläkin oli hyvin opettavainen video visitor centerissään. Jaan teille tästä taistelusta vain yhden faktan, joka pysäytti ainakin minut. Se kertoo raadollisesti taistelun mielettömyydestä. Stones Riverin taistelu tapahtui vuoden vaihteessa 1862-1863. Kolmen päivänä aikana 23 525 miestä kuoli tai haavoittui.

Turistina taistelutantereella.

Paul Frankin apina oli lähtenyt vähän prätkäilemään...

Battlefieldin alueella sijaitsee valkoisilla hautakivillään hämmentävä hautausmaa. 

Tässä lepää muutama urhea. 

Herra Butlerin hautakiven kuva muistuttaa hämärästi Sibeliusmonumenttia...

Unionin joukkojen 57 kanuunaa tappoivat ja haavoittivat Mc Fadden linnoituksen
alueella yli 1800 konferedaation sotilasta alle tunnissa.

Neljän yön telttailun jälkeen tuntui äärettömän mukavalta päästä suihkuun. Vähemmän mukavalta tuntui kävellä hotellin aulaan chekkaamaan itseään sisään, kun ei ollut neljään edelliseen päivään nähnyt sitä suihkua. Tyylikkään sisääntulon takasi myös kylmälaukkumme, josta oli valunut vettä perässämme norona pitkin käytäviä. Itse en tietenkään ollut tuota huomannut, vaan hotellin bellman osoitti tuon minulle hissillä seisoessamme. Mahtavaa. Sehän tuosta vielä puuttui, että joku asiakas heittäisi kemat minun vesivanoihini ja haastaisi hotellin oikeuteen.

Ensimmäinen reaktioni oli juosta hakemaan jostain "Varokaa liukasta lattiaa" kyltti, jota vähän väliä saa omassa työpaikassaan pystyttää sinne sun tänne ihmisten kaadellessa ties mitä nesteitä pitkin lattioita. Käyttäydyin kuitenkin lopulta kuin tavalliset asiakkaat, kohautin olkiani ja jatkoin matkaa asiasta piittaamatta. Selvästi oli kuitenkin hotellin orientaatiopäivän turvavideot iskostuneet takaraivoon. Missä tahansa on nesteläntti, ensimmäisenä vetäistään esiin "Caution, wet floor"-kyltti ja vasta sen jälkeen mietitään läntin siivoamista. Tuolla saadaan vyörytettyä vastuu pois omilta hartioilta.

Yövyimme Embassy Suitessa, jossa talon tapoihin kuuluu päivittäinen evening reception. Ai että mistäkö ihmeen iltaisesta vastaanotosta oikein puhun? No se on sellainen kiva kahden tunnin asiakasetu, jota ei voisi koskaan Suomessa olla. Toisin sanoen talo tarjoaa majoittujille avoimen baarin ja pientä purtavaa. Siinä kun on maksanut majoituksestaan sen Hiltonin henkilökuntahinnan eli $45/yö ja vetäisee evening receptionilla pari GT:tä, muutaman margaritan ja pikkusen viiniä, saa hyvinkin nopeasti vastinetta rahoilleen. Puhumattakaan aamun mahtavasta aamiaisbuffetista, jossa kokit vääntävät sinulle tilauksesta sellaisen omeletin, kuin haluat. Jos toisinaan olenkin sitä mieltä, että elämäni valuu hukkaan hotellin vastaanotossa työskennellessäni, niin aina kun majoitun näillä naurettavan halvoilla hinnoilla, saan kummasti perusteltua sen kaiken asiakkailta kuuntelemani sonnan.

Hotellin aula oli hieman hiljainen ennen ilmaisen alkoholitarjoilun alkua.

Suomalaiset kiittävät evening receptionista, maksa ei.