Yölliset örinät ja makujen taivas keskellä ei mitään

Mitä sitä syötäisiin? Tärkeä kysymys etenkin kun majoitut teltta-alueella, jossa ei ole minkäännäköistä tulentekomahdollisuutta. Tatu bongasi Pienen paikallisen food truckin Googlen kartasta. Ei kai ne kaikki 5 tähden arvostelut voineet olla väärässä?  Käänsimme auton nokan pari mailia Badlandsin kansallispuiston rajalta etelään Interiorin pikkukylään. 

Ooh La laa! Mitkä tacot ja Key Lime Pien palaset Katie's Kantina Taco truck meille loihti. Hyvät hyssykät ja Hirvensalmen hillosipulit, miten napakymppi tämä annos oli!! Minä yleensä aina ihmettelen ihmisten taco innostusta. Itse pidän niitä keskiverto ruokana, jossei mitään muuta ole saatavilla. Katien cheese crust tacot eivät kylläkään kuuluneet tuohon kategoriaan. 

Katie itse hääräsi kojussaan ja oli niin pirun mukava, että olisin voinut jäädä kuulumisia vaihtamaan ihan tuntitolkulla. Hitto, että joillain ihmisillä on taito saada sinut hyvälle tuulelle. Katie selvästi aidosti nautti työstään ja minä aidosti nautin hänen ruoastaan. Win-win situation sanoisin. 

Eräs Park Ranger, jonka kanssa olimme aiemmin Visitor Centerillä jutelleet istui meidän naapuripöydässä. Olimme selkeästi löytäneet oikean mestan, kun paikallisetkin siellä pyörivät. Autoja ajoi jatkuvalla syötöllä pihaan lisää ja kassakone lauloi. Niin lauloi varmaankin Katiekin. Maha täynnä oli hyvä lähteä ajelemaan takaisin kohti teltta-aluetta ja iltapuuhia.

Meidän Gourmet ravintola

No eikös ole hyvän näköistä settiä!?

Ruokailumaisemassakaan ei ollut mitään moittimista.

Katien Food Truckin takaseinään sai kirjotella.

Löydätkö mun vastauksen Katien kysymykseen?

Siinä hiekkatietä auringonlaskussa ajellessa ilmaan nouseva pöly sai näyttämään sille kuin niityllä olisi ollut usvaa. Maisema oli oikeastaan aika taianomainen... tai sitten taco huuruissa endorfiinit olivat vain vielä vallalla. 

Ja sitten se tapahtui! Minä näin Burrowing owlin, Pienen veikeän pöllön. Et voi käsittää, miten tohkeissani olin. Minulla oli yksi tavoite Badlandsin vierailulle, nähdä tämä preeriakoirien pesäkolot pöllivä super sympaattinen pikkupöllö. Aina siitä asti kun näin näistä kavereista kertovan dokkarin, ihastuin veijareihin. Nyt näin pariskunnan auringonlaskun hämärässä touhuamassa pesäkolollaan. Olin täynnä, niin Katien tacoista kuin onnestakin.

Auringonlaskuun ajelijat.

Preeriakoirien iltapartio.

Burrowing Owl pesäkolollaan.

Olipa kerran 3 pukkia... tai vuoripässiä ja ne tulivat kävelylle keskelle tietä. Sansu oli iloinen. Sen pituinen se. Iltahämärässä todellakin lähtee kaikki luomakunnan eläimet liikkeelle.

Ja kukas meitä siellä teltta alueella jo odotteliikaan? Meitin oma pupujussi tietenkin! Se pikkuinen pallero ei ollut yhtään ujo. Siinä se pomppi meidän ympärillä ruohoa natustellen ja oli söpö kuin mikä. Itikat kuitenkin koittivat tehdä meistä puruleluaan, joten jätimme ulkona istuskellut siltä illalta väliin ja painelimme telttaan hengailemaan. Jätimme oven auki niin, että vain hyttysverkko eristi meidät ulkona odottelevilta verenimijöitä ja näytimme niille pitkää nenää. Olimme niin lähellä, mutta kuitenkin heidän tavoittamattomissaan. Suomalainen liha yksi, Dakotalaiset inisijät nolla.

Kun ääni kuului teltan vierestä ensimmäisen kerran, jähmetyin. Mikä helvattu se oli!? Hetken aikaa mietin olinko kuvitellut kaiken. Mielikuvitukseni on kuitenkin aika villi. Kun outo mörinä kajahti ilmoille uudestaan, koitin uskotella itselleni, että jollain oli vain todella paha ongelma kuorsaamisen kanssa. Silti tiesin vastauksen haluamatta myöntää totuutta. Se oli biisoni sonni puheripulissa. Ajatus 1000 kiloisesta lihamöykystä pikkuruisen telttamme vieressä tuntui hippasen karmaisevalle. Hitto nehän oli likinäköisiä! Mitä jos niiden hämäränäkökin oli samaa luokkaa ja kaveri päättäisi ottaa oikopolun suoraan telttamme läpi? 

Jumalaton mörinä raikui pitkin teltta-aluetta, mutta kuulosti sille kuin muut ihmiset olisivat jatkaneet iltatoimia tavallisen tapaansa ilman huolen häivää. Henkilökohtaisesti en haluaisi törmätä herra biisoniin pimeässä ja piss him off  yllättämällä elukan kesken iltajoikhujen. Luonnollisesti tämä biisoni teltan vieressä joikhaamassa hetki oli se, kun iski vessahätä. Onneksi olen opetellut pidättelemään.

Kun myrähtelyt alkoivat kuulua kauempaa, uskaltauduin teltan ulkopuolelle. Mikä upea näky siellä odottikaan. Milkyway! Ei se syötävä suklaapatukka, vaan yöllistä taivasta kauniisti somistava utuinen harso. Siitä on aika, kun olen nähnyt linnunradan noin selkeästi. Etäisyys isojen kaupunkien valosaasteesta antoi meille tämän ihanan lahjan. Ai miten niin ei muka kannata lähteä hornan tuuttiin retkeilemään?

Pupun kanssa bissellä.

Telttamme avaruuden ihmeiden alla.

Yöllä heräsimme diskovaloihin. Aluksi menossa oli silent disko, mutta hetkessä taivaankannen kattilat alkoivat paukkua. Olen nukkunut ukkosella teltassa lukuisia kertoja kaatosateen piiskatessa telttaa. Viime telttareissulla kaveri kuitenkin iskosti alitajuntaan epäilyksen siemenen ja niinhän se taitaa olla, ettei se teltta mikään Faradayn häkki ole, joka salamalta suojaa. Preerialla ukkosmyräkät voivat olla rajuja ja puskea yli voimalla. Ei muuta kun makuupussit kainaloon ja autoon laittamaan etupenkkejä matalaksi. 

Ai kamala, kun jokainen vetoketjun ääni ja rasahdus kaikui yössä. Olin aivan varma, että herättäisittimme koko teltta alueen autoonevakuoitumisoperaatiollamme. Vaan emmepä olleetkaan ainoita hereillä. Auto lähestyi leirintäaluetta hiekkatieltä. Se ajeli hiljalleen teltta-aluetta ympäri. Kello oli puoli 3 yöllä. I thought that was odd. Kaikki kauhuskenaariot päässä läpikäytyäni, saatoin lopulta rauhoittua, kun auto veti parkkiin ja kaveri käveli ulos pystyttämään telttaa. Oli siinäkin harvinaisen hämärä (kirjaimellisesti) aika saapua retkeilemään. 

Chervolet Malibumme ei ollut maailman mukavin makuualusta, joten taivaallisen diskon laantuessa ja valoefektien kaikotessa horisontin taa, palasimme takaisin telttaan houkuttelemaan nukkumattia antamaan meille nuijanukutusta. Huomenna olisi aika uusien seikkailujen.