Ylennyksiä työelämässä, vaikka kerros kerrallaan...

Ja sitten niihin työasioihin. Vaikka työnkuvioni ovatkin pari kuukautta sitten muuttuneet, olen edelleen saman yrityksen palveluksessa missä 1,5 vuotta sitten Dallasin urani aloitin. Työpaikkani on edelleen 329 huoneinen hotelli, työpäiväni vain näyttävät erilaisilta.

Kesällä tuskailin, kuinka jokin näkymätön asteroidi iskeytyi keväällä respaamme aiheuttaen  vastaanottovirkailijoiden sukupuuton. Kuusi tiimimme jäsentä otti ja lähti kuta kuinkin samoihin aikoihin ja minä painoin duunia niska limassa koittaen olla yhtä aikaa 3 työntekijää ja manageri. Elokuu toi viimein tullessaan valopilkun, kun vanha työkaverini Neiti S, joka oli ollut kesän lastensa kanssa kotona teki paluun respaan.

Neiti S:n paluun myötä hotellinjohtajamme ilmoitti haluavansa minut ja Neiti S:n arkea pyörittäväksi aamutiimikseen. Saimme molemmat vakityöajat ma-pe 6.30-14.30 ja kaikki viikonloput olivat vapaita. Pystyin viimein suunnittelemaan elämääni viikkoa pidemmälle! Tuo oli asia, jota en osannut tarpeeksi arvostaa ennen kuin aloitin työt tällä mantereella. (Varmasti jossain välissä narisin, kuinka meillä työvuorot ilmoitettiin vain viikoksi kerrallaan ja vasta kahta päivää ennen kyseisen viikon alkua.)

Olin äärimmäisen innoissani meidän aamutiimistämme. Neiti S on supernainen, jolla on pelisilmää ja maalaisjärkeä (kaksi ominaisuutta, jotka turhan monelta respatiimimme jäseneltä uupuivat). En ole aiemmin tavannut yhtä mahtavaa asiakaspalvelijaa. Olimme GSD (get the shit done) tiimi, olimme täyttä rautaa. En sano tuota leveilläkseni, se vain on vaatimaton totuus. Arki sujui kuin tanssi. Täydensimme toistemme lauseet, työt tuli tehtyä, hotellin asiakastyytyväisyys nousi kohisten.

Sitten tapahtui se, mihin perus pessimisti suomalainen oli melkein osannut varautua. Kun joku on liian hyvää ollakseen totta, se ei voi kestää. Neiti S:n mies sai lokakuussa ylennyksen ja he muuttivat toiselle puolelle manteretta. Kun tiesin, että toinen puoli aivoistani (Kyllä! Kutsuimme toisiamme kliseisesti ”the other half of my brain”) oli lähdössä ja jäljellä respassa enää vain ne, joiden kanssa työskentely aiheutti lähinnä päänsärkyä ja verenpaineen kohoamista tiesin, että oli tullut aika miettiä muita mahdollisuuksia. Mahdollisuuksia, joita minulle oli yritetty jo aiemminkin tarjota.

Hotellimme myyntitiimi oli jo keväällä koittanut houkutella minua liittymään joukkoonsa. Jätin tilaisuuden väliin. Kun samainen myynnin assistentin paikka kuitenkin vapautui uudelleen hakuun samaan aikaan, kun Neiti S:n ilmoitti muuttavansa, otin sen kohtalon merkkinä. Marssin Myyntijohtajan puheille ja annoin heidän ylipuhua itseni osaston vaihtoon.

Viimeisellä yhteisellä työviikollamme neiti S:n kanssa, yrityksemme aluejohtaja poikkesi hotellilla. Respassa herra hehkutti, kuinka olimme Neiti S:n kanssa hänen alueensa paras respatiimi. Tyyppi oli hädin tuskin saanut tuon sanottua, kun hotellimme shuttle kuski tuli ja pilasi herran ilon tokaisemalla ” Ja molemmat ovat lähdössä. Olemme tuhoon tuomittuja.” En ikinä unohda aluejohtajan ilmettä. Nyt tiedän, mitä tarkoitetaan leuan loksahtamisella auki. Hotellinjohtaja oli ilmeisesti unohtanut mainita pomolleen, että hänen tehotiiminsä oli ottamassa exitin takavasemmalle.

Niin loppui aikakauteni respassa. Neiti S lähti pohjoiseen ja minä hotellin toiseen kerrokseen. Harmaa huonosti istuva jakkupuku ja maailman oudoimmista asioista pääpunaisena respassa valittavat asiakkaat ovat enää muisto vain. Voin pukeutua kuten haluan. Korkkarit ovat päässeet ulkoilemaan ja mekot nähneet maailmaa vaatehuoneen ulkopuolella.

Ne tarinat joita voisin teille respa-ajalta kertoa, täyttäisivät kokonaisen kirjan. Työsopimuksen allekirjoittaessani en todellakaan osannut odottaa, miten jumalattoman omituisia asioita hotelleissa tapahtuu. Puhumattakaan siitä, miten käsittämättömän hölmöt asiat pilaavat ihmisten päivän. Olen ollut asiakaspalvelussa koko ikäni, mutta respa avasi silmäni aivan uudella tavalla. Työ oli toisinaan rankkaa ja raivostuttavaa, mutta näin jälkikäteen ajateltuna, olihan se nyt aika mielenkiintoinen kokemus.

Kuva ei liity mitenkään työpaikkaani, mutta laitoinpa sen tähän silti. 

Tässä kuva väliaikaisesta työkaverista respassa. Tämä tyyppi oli eräänä päivänä kanssani täyttämässä asiakkaan parkkilupaa. Minusta tuntui, että se oli vähän tylsistynyt, joten vein sen pihaan ulkoilemaan. Ei ryökäle tullut siltä tauolta enää takaisin.