Vaivasenluu, joka oli vaivannäön arvoinen

8 mailin patikkaretkelle saa parhaan fiiliksen kun on nahistellut aamun turhanpäiväisillä pikku asioilla. Kroppani ja pääkoppani eivät tuntuneet pääsevän millään leppoisille loma-asetuksille vaan kävivät edelleen ylikierroksilla. Tuo sai minut  kiukuttelemaan kuin pahaiset pienet kakarat. Syytän tapahtuneesta Amerikkalaista työelämää. Melkein 10 kuukautta duunia putkeen ilman  breikkiä ei näköjään ole se minun juttuni.

Ajoimme Newfound Gapille, Tennesseen ja Pohjois-Carolinan rajalle. Maisemat matkalla olivat reippaasti kirkkaammat kuin vuosi sitten. Koitin pähkäillä kummasta pidin enemmän, utuisesta sateesta vai auringon ja pilvien luomasta varjojen leikistä.

2018 tihkusade ja usva

2019 valo ja varjot

Newfound Gap Pohjois-Carolinan ja Tennesseen rajalla.

Olimme valinneet päivän kuntoiluksi reitin Charlie's Bunionille. Paikalla ei ehkä ollut se myyvin nimi, mutta sen verran ylistystä kohde oli saanut, että piti lähteä Charlien vaivaisenluuta tsekkaamaan. Matka oli 4 mailia suuntaansa ja kulki kuuluisaa Appalakkien reittiä pitkin.

Suurin pelkoni reittiämme kohtaan oli, että se olisi pelkkää puskassa painelua ilman varsinaisia maisemia. 8 mailia (13km) on aika pitkä matka, jos ei ole mitään nähtävää. Ja niinhän ne painajaiseni sitten kävivät toteen. Välillä tuntui kuin olisin Kangasalan harjulla painellut, samanlaista kuusimetsää. Metsä näytti varmasti mahtavalta Intialaisesta Patelista tai Arizonalaisesta Albertista, mutta suomalaiselle se oli turhan tutun näköistä.

Tästä se lähtee. Ihan Maineen Katahdiniin asti ei aiottu Appalachian Traililla (AT) tallata. 

Ensimmäinen ylämäki nousi koivikkoon.

"Helppokulkuista" maastoa.
En ehkä lähtisi pyörätuolilla tälle reitille...

Komeita on juuret ja luonnon kivistä muovaamat kiviportaat.

Puskaa... 

Juu puuhan se siinä,
missä mun maisema?

Tatu oli tosi Zen tuossa metsikössä.

Kuva kuin Kangasalan harjulta.
Meilkein näen jo ala-aste aikaisen suunnistusrastin tuolla kannon nokassa...

Pohjoista kohti suunnattiin Appalakkien reitillä

Ice Water springin laavulla oli varoituksia karhuista. 

Tällaisessa laavussa yöpyvät ne hullut ja hurjat, jotka appalakkien traililla matkaavat.

Siinä sitä on pedit katoksessa.
Toivottavasti ei tule karhu yöllä nuuhkimaan sun nenää...

Älykelloni päätti juuri tuona päivänä olla se, jolla oli mind of its own. Helkutin vekotin temppuili koko ajan. Olin halunnut juuri tästä reitistä statistiikan; paljonko paineltiin, kuinka lujaa sydän hakkaisi ja minkä verran olisi nousuja ja laskuja. Kello oli kuitenkin sitä mieltä, että oli kiva idea lopettaa vähän väliä mittaaminen. Luonnollisesti huomasin tuon aina paljon myöhemmin, kun tiedoista puuttui jo pitkiä pätkiä. ARGH!! Voin sanoa, että tuo säätö lisättynä aamun känkkäränkkäfiilikseen, saattoi myös vaikuttaa siihen, ettei maisema ympärillä päässyt oikeuksiinsa.

Jos maisema näyttikin ei-niin-maailmaarakastavan fiilikseni takia tavallista tylsemmälle, niin täysin väärässä en kuitenkaan voinut olla. Tatu oli nimittäin kanssani samaa mieltä. Jopa hänestä reittimme metsässä tuntui tylsälle. Tyyppi alkoi suorastaan runolliseksi verratessaan patikkaa biisiin. Hyvässä biisissä pitää olla mieleenpainuva alku tai loppu ja naseva kertosäe. Mutta tasapaksua paskaa se ei saa olla. Sama pätee patikkareittiin, siinä tulee olla muutama sykäyttävä kohokohta, vaikka osa matkasta olisikin tasaista taaperrusta. Miten ihanasti sanottu! En olisi itse voinut muotoilla sitä paremmin.

Jos reitti Charles Bunionille olikin mieleenpainumaton, oli perillä odottava maisema tarpomisen arvoinen. Meni suoraa päätä TOP vitoseen listalla nimeltä Kauneimmat verkkokalvoilleni  piirtyneet  maisemat. Se vuorten vihreys, jota pääsi kallioilta tuijottamaan oli huikea. Tuli melkein olo kuin olisi ollut lintu. Sitä autuutta tuijottaessamme popsimme ruisleipää ja joimme salmarisnapsit. Ensimmäistä kertaa reissulla sielu todella lepäsi.

Maisema alkoi aueta, kun lähestyttiin Charlies Bunionia.

Ihania kallioita!

Polku nuoli vuoren reunaa.

No nyt oli sitä maisemaa tarjolla!

Jyrkät oli seinämät.

Perillä kohteessa!

Rakastan tätä maisemaa!

Kalliokin näytti kiehtovalta "ryppyineen"

Tatu vuorikauris matkalla eväspaikalle.
Sanoivat, että ylös kallioille oli polku.
Noh kuviteltiin, että se meni tästä.
Myöhemmin tajuttiin, että se meni ihan muualla, ja paljon helpommalla astekulmalla.

Yes! Näin edes yhden kukkasen tällä patikalla.

Meitin lounasmaisemat.

Kun tätä puuta katsoo, ei tarvi miettiä, mistä päin tuulee...

Ennen ruokailua tarvii pestä kädet.
Siihen käy hyvin vaikkapa vanhan työpaikan turkkilainen kosteuspyyhe,
johon on painettu laivan nimi väärin. 

Ruisleipä vetä naaman muikeaksi.

Huikat palan painikkeeksi.
CHEERS!

Paluumatkalla autolle oli mieli, sielu ja kroppa ravittu. Ja kas kummaa, aloin nähdä metsikössäkin kauniita kohtia. Oli saniaisia, joiden läpi aurinko kajasti ihanasti. Hassunmallisia puita, jotka vääntylivät mutkalle kurkottaessaan kohti taivasta. Polulta esiinpistäviä kiviä, jotka olivat liuskottuneet kiehtovasti pystysuuntaan, todennäköisesti seurauksena Appalakkien synnystä 400 miljoonaa vuotta sitten. Jos nyt haluaisin esittää jotenkin erinäisen fiksua, toteaisin että samasta 400 miljoonan vuoden takaisesta kaledonisesta orogeneesista on Appalakkien lisäksi syntyneet Skandit. (Kyllä, juuri se sama vuorijono, joka muodostaa skandinavian selkärangan). Mutta... jos rehellisiä ollaan, opin orogeneesi sanan vasta tänään, enkä sitä todennäköisesti enää huomenna edes muista. On ehkä helpompaa sanoa vuorijonon synty kuin orogeneesi.

Orogeneesin tuotoksia?
Ihania liuskekiviä.

Auringonvalo teki saniaisista kauniin. 

Kävin vähän nojailemassa puuhun.

Voi mikä kierre tässä puussa!

Sinnikäs kaveri se korkeuksiin kurkottaa!

Löysä kuvaan piilotettu peura.

Mitähän nämä kaksi puuta oikein puuhailevat...

Olisikohan tähän kallioon iskenyt salama?

Paluumatkasta alkoi jo ihailla kaikkea pusikon vehreyttäkin.

Läppäsin Charlies Buniolnilta lähtiessämme puhelimeni patikointiasetuksen päälle ja annoin sen hoitaa kiukuttelevan kelloni sijaan mittaukset. Näin sain tiedot paluumatkasta. Tuplasin ne saadakseni jonkinlaisen kokonaiskuvan ahkeroinnistamme. 8 Mailin matkasta 3,2 mailia oli ylämäkeä ja saman verran alamäkeä. Tuosta voi tehdä päätelmän ettei reissulla paljon tasaista maata nähty. Menomatkalla puuskutettiin enemmän ylämäkeen, paluumatkalla rallateltiin alamäkeen. Korkeuseroa alimmalla ja korkeimmalla kohdalla oli 270 metriä. Sydän hakkasi keskimäärin 145 sykäystä minuutissa, pahimmillaan jysäyttellen 182 kertaa minuutissa. Että sellanen lepposa keskiviikko.