"Kaulimelle" käyttöä ja suomi moodi sammuksiin

Avatessani parvekkeen oven tänä aamuna, siirryin täysin toiseen paikkaan ja aikaan. Ulkona tuoksui samanlainen aamuraikkaus, kuin lapsuuskesinä mökillä tai ensimmäisellä lomallani Kanarialla ollessani 9-vuotias. Juuri sellainen kirpeän raikas vilpoisuus, joka kuitenkin lupaa täydellisen lämmintä päivää. Tuo hetki ei kestä kauaa, taivaalla möllöttävä aurinko polttaa raikkauden nopeasti pois ja korvaa lehmänhönkäystä muistuttavalla lämmöllä. Minun täydellinen aamuhetkeni klo 8.40 Texasilaisella parvekkeella.

En pysty käsittämään, miten aivot voivat pelkän tuoksun ja iholla tuntuvan tunteen avulla siirtää johonkin hetkeen vuosikymmenten taakse, mutta silti et välttämättä muista, mitä teit eilen. Mikä sanelee sen, että jokin muisto tallentuu ja toinen ei? Kuinka aivosolut rankkaavat omilla billboard listoillaan, mitkä muistot pääsevät kärkeen ikivihreiksi hiteiksi ja mitkä jäävät one hit wondereiksi? Ja ennen kaikkea, mitä pikku apulaisia päässä oikein vilistää muistin syövereissä etsimässä vanhan muiston mieleepalauttamista varten, ihan vain jonkin hassun vuosia myöhemmin tapahtuvan pienen stimulantin ansiosta? Loistavia kysymyksiä, vähemmän vastauksia. Tuossa ehkä syy, miksi olin aina niin kamalan kiinnostunut neuropsykologiasta. Mutta kuten kaikki jo "surullisen kuuluisan" tarinan tiedämme, ei tullut tytöstä psykologian ammattilaista (lukion psykan opettajani suureksi pettymykseksi), tytöstä tuli restonomi, jonka papereilla ei tee hölynpömpäystä kuin takan lämmittämisessä. Mutta ainakin on tullut reissattua, että jotain etuja tässäkin hommassa sentään.

Mutta aivoista ja hukkaan heitetyistä urista keittiöön. Mulla on ollut tällä viikolla meneillään joku ihmeen Pata Kakkonen projekti (olisi ehkä voinut ottaa esimerkiksi myös jonkun kokkiohjelman tältä vuosituhannelta...). Ensin aloin intoa piukassa vääntään karjalanpiirakoita, jonka jälkeen väkerrettiin sitruunajuustokakkua. Karjalanpiirakoita olen tehokkaasti suunnitellut tekeväni vasta vaatimattomasti kahden kuukauden ajan. Suunnittelu on kuitenkin huomattavan paljon helpompaa ja ennen kaikkea hypoteettisempaa kuin se, että niitä piirakoita alkaa actually vääntää. Sitä paitsi, mulla on edelleen päällä suomi moodi, joka vaatii, että tarvii olla oikeat olosuhteet, jotta voi alkaa pitkällisiä sisätiloissa tapahtuvia prosesseja tehdä.

Ai mikä ihmeen suomi moodi? No se, jossa sinun tehdasasetuksesi on ohjelmoitu sellaisiksi, että joka kerta, kun ulkona näkyy aurinko ja on lämmintä, pitäisi keskeyttää kaikki muu tekeminen ja päättömästi rynnätä ulos tekemään jotain, jotta ei menetä sitä hetkeä kun a) ylipäätään näkee auringon ja b) ulkona tarkenee ilman pitkiäkalsareita.  Suomen kesät kun ovat viime vuosina olleet, mitä ovat, eli kesäkuun ja joulukuun lämpötilat täysin identtisiä, on oppinut hyödyntämään jokaisen mahdollisen kauniin kesäpäivän. Mulla tilannetta vielä pahentaa se, että viime kesän töiden ansiosta mulla on kamala aurinkoisen päivän alijäämä päällä. Viime suven 13 tuntisten työpäivien jälkeen ei paljon aurinko keskellä yötä enää kotiin raahautuessa paistanut, ihan sama kuinka yötöntä yötä koko kesä suomessa muka vietettäänkään. Niinpä siihen tottuneena, ettei vuodessa ole kuin vain muutama lämmin päivä, mulla on edelleen tunne, että jokaisesta ulkoiltavasta lämpimästä hetkestä on otettava kaikki irti. Toisin sanoen oltava pihalla, muuten kuin aivojensa osalta.

Tiedän, että pitäisi jo vähitellen siirtyä Dallas moodiin. Elämässäni on nykyisin ennemmän kuin 5 lämmintä päivää vuodessa. Nyt on helmikuu, ulkona on +25c ja tämä ei todellakaan tule olemaan ainoa päivä, kun tälläistä on tänä vuonna, päin vastoin. Muutaman kuukauden päästä pitäisi jo alkaa pakoilla kuumuutta & aurinkoa. Kesä-, heinä- ja elokuu eivät enää tarkoita satunnaisten lämpöisten päivien odottelua vaan toivetta viilenemisestä, mikä Texas standardeilla merkitsee muutamaa alle +30c päivää.

Suomi moodin sanelemana, karjalanpiirakoiden leipomista oli siirretty odottamaan viileää sateista päivää.  (lämmin tihkusateinen päivä ei kelpaa, koska kuten lätäköissä hyppivät muksut, minäkin nautin sateessa palloilusta...) Maanantaina tähtikartan merkit siirtyivät viimein oikeaan asetelmaan ja oli täydellinen piirakkapäivä. Jottei kukaan nyt vaan menisi kuvittelmaan minun olevan joku piirakkakeisarinna, tehdään heti selväksi, että tein niitä elämässäni toista kertaa ja ensimmäistä kertaa ihan itse. Kyseessä ei siis todellakaan ole mikään äidinmaidon mukana peritty sukupolvelta toiselle siirtynyt taito. Ennen tänne muuttoani anoppi fiksuna ihmisenä piti karjalanpiirakkakoulutuksen, tietäen poikansa karjalanpiirakka-addiktion. Osasi vielä ennustaa senkin, ettei minulta mitään niiden tekemiseen tarvittavaa pulikkaa (mulle se on kaulin, mutta käytetään nyt virallisia termejä) laatikoista löytyisi, joten antoi yhden vielä matkaan mukaan muuttolastiini. Pidän tuosta asetelmasta. Anoppi antaa miniälle kaulimen tämän muuttaessa poikansa kanssa yhteen. Voisiko tuosta kaivaa nyt jonkinlaista symbbolista merkitystä esiin ;)

Ruisjauhojen hankkiminen Jenkkikaupasta ei ollut haaste, mutta riisin kylläkin. Nämä kun eivät mitään puuroriisejä harrasta. Korvaavia lajikkeita olisi minulta ollut turha kysellä, koska käytän sen verran vähän riisiä ja riisipuuroa olen ikäni vihannut. Mummolla oli aina jouluisin tapana keittää riisipuuroa ja sekametelisoppaa, joiden syöminen oli minusta yhtä kuin pienten lasten kidutusta. Äiti tiesi kuitenkin, miten lapsensa mieli toimii. Niinpä hän joka joulu lahjoi minut syömään edes näön vuoksi muutaman lusikallisen puuroa mummon mieliksi. Nyt ei ollut ketään lähituttavaa lahjottavana kertomaan piirakoihin sopivaa riisilajiketta, mutta onneksi en ole ainoa Jenkkeihin eksynyt suomalainen, joka piirakoita on halunnut vääntää. Muutaman faceryhmän ja parin suomineidon blogin kautta rajasin valinnakseni Arborio riisin, jota käytetään risottoon. Ja miksikö juuri tuo lajike? No tietysti koska siinä on amylopektiinia, daah! Kuten joku nettiartikkeli minua valisti, mitä enemmän jyvässä on amylopektiinia (eli tärkkelystä), sitä pehmeämmäksi ja kermaisemmaksi riisi kypsennyksen aikana tulee.    

No niin kun oli riisilajike löytynyt, homman piti olla helppoa. Noh, ei niinkään. Seuraavaksi piti koittaa löyttää joku mitta, missä olisi ollut desilitrat. Miksi ihmeessä universumissa pitää olla eri mittayksiköitä!? Onneksi Tatun yhdessä juomasheikkerissä oli merkit myös desilitroina, joten homma hoitui ilman, että ensin olisin googlella kääntänyt mittayksiköt ja sen jälkeen koittanut arvailla ne oikeiksi pastasoosin mukana tulleen lasikipon kyljen mittaviivoihin. Esimerkiksi 2,3 cups on todella kiva määrä mitata tarkasti kipolla, jossa on viivat aina puolen cupsin välein...

Piirakan täytteen keittely sujui mutkitta ja olin äärimmäisen tyytyväinen sen koostumukseen. Tungin siihen mielestäni jättimäärän suolaa, mutta vamis lopputulos olisi sallinut kaataa sitä täytteeseen vielä rankemmalla kädellä. Noh ensikerralla sitten leikin isääni, joka tunkee suolaa joka paikkaan puolipurkkia maistamatta ensin... Pohjan taikina oli ihan hyvän tuntuinen, ainakin näin amatöörin mielestä. Tosin mieheltä tuli saman tien palaute, että olisi pitänyt olla vielä ohuemmaksi kaulittu (vai pitäisikö tässä kohtaa nyt sit sanoa, että pulikoitu?), kuten hänen mamman piirakat aikoinaan olivat. Kauhean kiva vertailukohta, minä joka teen niitä ekaa kertaa ja henkilö, joka oli aito karjalainen ja tehnyt niitä koko elämänsä. On se jännä ettei ihan samanlainen lopputulos ollut :P Ensi kerralla isken pulikan herran kauniiseen käteen ja sanon, että näytäs sä millanen sen tulee olla.

Paistamisessa sain todeta, ettei paikallinen leivinpaperi käy pellille piirakoiden alle. Se palaa niissä lämpötiloissa. Tai sitten vain googletin celsiukset fahrenheiteiksi väärin :P Kun avaa uunin ja näkee hiiltyneen leivinpaperin, saa kivasti taustamusiikkia muutaman kerran ulvahtavasta palohälyttimestä. Ei muuta kun liesituuletin täysille ja ikkunat auki toivoen ettei hälytin jää ulvomaan. Meidän palohälytin kun on niin korkealla, ettei tällänen kääpiö sinne edes tuolin avulla yletä. Tosin pelkän leivinpaperin ei olisi kuulunut palaa. Tatu totesi heti, että piirakat eivät näyttäneet tarpeeksi kärventyneeltä hänen makuunsa. Lupasin ensi kerralla polttaa hänelle pellillisen ja tehdä itselleni sen näköisiä kuin nyt tein.

Tässä on riisi ja tossa on puurotäyte 

Ruisjauhot, luomuvenhnäjauhot ja anopin antama pulikka 

Raaka piirakka, no onpa nätisti rypytetty...

Hippasen kärvähtänyt leivinpaperi. Memo to myself, käytä silikonista alustaa...

Valmiit tuotteet, liian vaaleat mieheni makuun...

Jes, miten mahtava mittakippo. Miksi en tuonut desilitran mittojani tänne tullessani...

Juustokakku, siihen idea lähti siitä, että Tatu osti kaupasta suomalaista tuorejuustoa. Luit oikein, suomalaista. Mielestäni purkin kannessa olisi pitänyt lukea Viola, koska kyseessä on periaatteessa Valion tuote, mutta siinä lukikin amerikkalaisille ehkä paljon enemmän kuvaava Finlandia. Valion tytäryhtiö, joka toimii nimellä Finlandia, tarjoaa suomalaisia (tai suomalaisilla standardeilla/resepteillä) tehtyjä juustoja, voita ja nyt myös uutuutena tuorejuustoja. Ihan uusi ilmiö ei ole kyseessä, Valio on alkanut roudaamaan sitä sukkahieltä maistuvaa ja haisevaa emmentaalia Yhdysvaltoihin jo 1950-luvulta alkaen. Mahtavaa sinänsä, että tuote on täällä korkealle arvostettu juusto, ainakin lehtiartikkeleiden mukaan.

Finlandia on samaisen lehtiartikkelin mukaan alkanut viime vuosina pärjätä kivasti. Syy on trendi, joka on saanut viimein täälläkin ihmiset hieman katsomaan, mitä suuhunsa tyrkkäävät. On alettu vähitellen suosia luomua ja puhdasta eettistä ruokaa, joka ei ole pumpattu täyteen hormoneja, antibiootteja ja luoja tietää mitä kuraa, jota täällä on ihan ok laittaa elintarvikkeisiin. Ei auta liikaa innostua, tuo trendi ei todellakaan kosketa suurinta osaa kansasta, ja hinnatkin jo sanelevat sen. 198 gramman paketti Finlandian voita maksaa noin $3,50. Siinä sitä on kilohinnat kohdillaan. Voin sanoa, että tuon luettuani nautin ensi kesänä entistä enemmän ostaessani suomesta kilon paketin Valion voita. Tosin se, että tuo tuorejuustopaketti, jonka saa tarjouksesta suomessa 1,99€, maksaa täällä $4,99 voi myös oikeuttaa ostamaan suomessa Violaa harvinaisen hyvillä mielin. Tosin me emme nytkään $5 tuorejuustosta maksaneet. Bongasimme buy one get one free diilin, jonka ansiosta suomalainen tuote sai tulla mukaamme kotiin.

Itse törmäsin ensimmäistä kertaa Finlandiaan 2013 telttareissullamme Texasin Hill countryyn Gardner State parkiin. Pysähdyimme matkalla HEB:issä (ruokakauppa), josta tatu käväisi juustotiskiltä ostaan aamupalasämpylän päälle painiketta. Tyyppi tajusi kyllä kysästä multa käykö Swiss cheese, mutta typeränä suomalaisena en tajunnut, että tuo oli englanninkielinen vastine suurelle viholliselleni emmentaalille. Bongasimme juuston, joka oli nimensä ja valmistusmaansa mukaan suomaista, ja niinpä innokkaana ja isänmaallisena ostimme sitä. Olisitte nähneet ilmeeni kun seuraavana aamuna maistoin juustoa... Olisihan se pitänyt arvata, että suomalaiset olivat halunneet kansainvälisesti esitellä osaamistaan juuri sukkahikijuustolla... Tuosta lähtien Tatu on tiennyt, mitä juustoa kaappiin ostaa, jos ei halua mun koskevan siihen :P

Tää jää multa rauhaan jääkaapissa...

Kun tönginnän makuun olin päässyt, oli pakko mielenkiinnosta poiketa Finlandian sivuilla. Siellä tarinoidaan ihanasti, kuinka heidän maidontuottajafarmeillaan on maksimissaan vain 28 lehmää per tila ja jokaisella lehmällä oma nimi, jolla rakkaita ammuja kutsutaan. Kuulostaapa ihanan idylliseltä. Samalta sivulta löysin jotain, minkä olen aina yhdistänyt Trivial Pursuitin kysymykseen AIV-rehusta, nimittäin Artturi Ilmari Virtasen nimen. Tyyppi oli ensimmäinen ja käsittääkseni tällä hetkellä myös viimeinen tieteen Nobel-palkinnon saanut suomalainen. Vuosi oli 1945, joten liian tiuhaan tahtiin kyseisiä pystejä ei meidän maahamme tipahtele. Se, mitä en ollut koskaan tiennyt, eikä välttämättä tarvinnutkaan tietää, oli, että Virtanen työskenteli pitkään Valion laboratoriossa. Hämmentyneenä jatkoin lukemista, kuinka nettisivut kertoivat herra Virtasen saaneen Nobelin uraaurtavasta työstään Emmentalin valmistukseen liittyen. WHAT? Eikö se saanutkaan sitä AIV-Rehun keksimisestä? Löysin lopulta artikkelin, joka ehkä selvensi mielenkiintoisesti muotoiltua lausetta Finlandian sivuilla. Virtasen kemianpalkinto myönnettiin hänelle, koska hänen keksintönsä paransivat oleellisesti voin ja rehun säilyvyyttä. Ilmeisesti voin säilyvyydestä on päästy jonkun sillan kautta Emmentaalin valmistukseen...

Mutta eipä siitä firmasta tai juustokakusta sen enempää. Todetaan vaan, että tuli kerrankin ihanan kuohkea koostumus kakkuun (jolla ei kylläkään ollut varmaan mitään tekemistä suomalaisen tuorejuuston kanssa), vaikka kokeilinkin reseptiä, jota en ole ikinä ennen kokeillut. Jotta ei olisi mennyt liian helpoksi, puolitin ohjeen ettei tarvinnut ryöstää koko tuorejuusto-osastoa tyhjäksi. Tosin joidenkin mittamäärien puolittaminen (kuten esimerkisi 3/4 cup kermaa) oli osaltani ehkä tehty tyylillä vähän sinnepäin.

Paikallinen sitruuna Viola

Onpas myyvä puhe laitettu pakettiin. Lehmätkin on suomessa kun perheenjäseniä :)

Tein näistä juustokakun keksipohjan. Tuli niiiiin vanhat kultaset lapsuusajat mieleen.
Vaari aina teensä, anteeksi siis saikan, kanssa nautiskeli näitä Marie keksejä...
Toki paketti oli ihan eri näkönen...