Jonottavan aika on pitkä, ihan kantapäästä kärkeen asti.

Huhtikuun varmoja merkkejä; Aurinko paistaa, kukat kukkii ja play off kiekko on alkanut. Niin ja meidän on Tatun kanssa aika alistua byrokratian pakollisiin pahoihin. Toisin sanoen uusia ajamisen sallivat läpyskämme.

Paikalliset DPS (department of public safety) toimistot ovat kuin mahatauti, ne saavat sinut voimaan pahoin. Niitä koittaa viimeiseen asti vältellä, mutta lopulta ne kuitenkin saavat sinut. Viime vuonna ajokortin uusiminen meni kumman kivuttomasti. Vain 45 minuuttia jonottamista ja olimme ovesta ulkona. Tänä vuonna olikin hieman toisenlainen tarina. Saadaksemme ilon asioida 5 minuuttia tiskillä, jonotimme kiltisti 5 tuntia. Oi sitä iloa. Ensimmäinen kerta elämässäni, kun olen jonottanut jonnekin pidempään kuin Disney Worldin laitteisiin.

Jos jonain kauniina (tai helvatun rumana) päivänä meille viimein se ilo suodaan, että saamme pitää kädessämme tähän maahan ovet pysyvämmin avaavaa vihreää korttia, saa tämä naurettava vuoden välein toistettava ajokortinuusintarumba jäädä historiaan. Odottavan aika on kuitenkin näinä päivinä pitkä. Niinpä saamme toistaiseksi tyytyä kyseenalaiseen iloon käydä vuosittain lahjoittamassa Texasille $25 saadaksemme ei-niin-edustavalla kuvalla varustetun Limited term ajokortin lompakkoomme.

Läksiessämme tiistaina DPS:lle olin varautunut ettei sieltä ihan tukka putkella pihalle päästäisi. Olin napannut mukaani keskeneräisen sukan tekeleeni. En kuitenkaan osannut olettaa, että kantapäätä vailla oleva viritelmäni olisi viimeisiä kärkikavennuksia vaille valmis, kun lopulta takaisin autolle suuntaisimme. 

Tästä lähdettiin. Kantapäätä tässä värkkäilen...

Tässä lopputulos. Melkein valmis!

Sisälle toimistorakenukseen astuessamme, tulvivat mieleeni fläsbäckit Singaporen opiskeluajoilta paikallisesta immigration officesta. Nähdessäni kuinka ihmisletka kiersi toisen kerroksen aulaa DPS:n toimitilojen ulkopuolella, en voinut kuin varautua pahimpaan. Voi elämä! Taasko sitä saisi ensin jonottaa saadakseen jonotusnumeron. Ja vielä sellaisen jonotusnumeron, joka ei takaisi, että pääsisit tiskille ennen sitä heppua, joka seisoo jonotusnumeron jonotus jonossa kaukana sinun takanasi.

Jonon hännillä hengaillessamme, takanamme oleva keski-ikäinen, ei sille maailman koulutetuimmalle henkilölle vaikuttava hemmo kävi kuumana. Savu korvista nousten tyyppi tunsi pakottavaa tarvetta ottaa äänekkään puhelun tuttavalleen ja jakaa ahdistutilaansa kaikkien meidän aulassa jonottavien iloksi. Tyyppi äyski luuriinsa, kuinka häntä ketutti jonottaminen. Ei ollut annettu edes tuoleja tarjolle, ihan omilla jaloilla piti jumankauta seistä. Hieno huomio Mr. Smart guy, olimme vasta siinä vaiheessa, että jonotimme päästäksemme istumaan.

Tilitettyään kuinka päivän työkeikka oli mennyt sivusuun ja elämä muutenkin potki päähän, mies vaahtosi luuriinsa, kuinka hän oli niin vihainen, että unohti mitä hän oli sanomassa. Miehen kanssa paikalle tullut rouvashenkilö totesi tuossa vaiheessa tyynnyttelevällä äänellä ”I say humor always helps!”. Huumori ei tainnut nyt tällä kertaa kuitenkaan auttaa, koska herra kertoi kaverilleen haluavansa vain tappaa itsensä, mutta se ei nyt kävisi päinsä, koska hänen piti ensin jonottaa saadakseen henkkarit, jotta virkavalta voisi sitten tunnistaa niistä hänen ruumiinsa.

Hemmon ärsytystilaa ei tainnut kohentaa pieni vieressä käyty suomenkielen keskustelu, koska luurin toisessa päässä ollut henkilö sai seuraavaksi kuulla, kuinka kaikki maailman kansalaisuudet olivat samassa saatanan jonossa käsi ojossa Amerikan henkilöllisyystodistuksia hankkimassa. Tuossa vaiheessa minun tarvitsi vetää muutaman kerran oikein syvään henkeä ja tehdä muutama tavallista kireämpi silmukka, jotta ei vahingossa olisi lipsahtanut kudinpuikko herran etureiteen.

Jos ei takanamme elämäänsä vihannut herra ollut nyt varsinaisesti se suurin päivänsäde, niin oli hänellä oikeasti asiaakin. Mies ei ollut missään muotoa väärässä todetessaan ” How is it possible that we can send a man to the moon but we can't get this Shit figured out.” En olisi itse voinut omia ajatuksiani kyseisestä jonotus-henkkareidenuusimistouhusta tuon paremmin tiivistää.

Jos nyt ihan vakavasti hetken aika jatketaan, en epäile lainkaan etteikö kyseisellä miehellä ollut jonkinasteisia henkisiä ongelmia. Miehen ADHD kärsimättömyys ja nopeat milenmuutokset kielivät siitä varsin selkeästi. Miehen mukana tullut rouva (joka myöhemmin selvisi tädiksi) lähti miehen jokaisesta mielenoikusta toteuttamaan herran toiveita, ikään kuin tyynnytelläkseen, jotta mies ei auheuttaisi suurempaa kohtausta. Välillä rouva etsi limsaautomaattia, jotta saatiin jano tyydytettyä, välillä haettiin lähikaupasta korvanappikuulokkeet, jotta mies saattoi seurata puhelimesta elokuvaa. Siinä vaiheessa, kun olimme seisoneet aulassa tunnin, mies osoitti kutimiani todeten, että ”tuo on hyvä tapa tappaa aikaa”. Kohteliaasti vastasin hänelle takaisin, että olin samaa mieltä ja katsotaan saanko sen aiemmin valmiiksi, kun mitä pääsen tiskille. Mies hämmentyi täysin vastauksestani. Hän ei ollut olettanut minun puhuvan englantia. ”Wait a minute, am I tripping? I was sure I heard you speaking another language earlier, but now you're answering to me in perfect english.” Tuon jälkeen mies oli parasta kaveria kanssamme. Hänen muukalaisvihansa haihtui tuhkana tuuleen saman tien, kun selvisi, että puhumme englantia. 

Aula oli onneksi esteettisesti miellyttävä.
Vaikkeivat jonottajat kovin onnellisilta siitä huolimatta näytäkään...

Kattoikkuna ja valaisimet olivat mieleeni.
Kaikkeen sitä ehtii 2 tunnissa kiinnittää huomiota.

Jonotimme aulassa yli 2 tuntia, jotta pääsimme sisälle toimistoon ja saimme jonotusnumeron. Tuon jälkeen istuimme toimistossa päälle 2,5 tuntia. Suurimman osan ajasta takanamme istui pariskunta, jonka miestä minun olisi tehnyt mieli teutasta sanomalehdellä takaraivoon. Hänen rouvallaan oli flunssa ja joka kerta kun rouva joutui pakosta yskäisemään mies sanoi äänekkäästi ”Sshhhhhhhhhhhhh” . Rouva yski paljon, joten herra sihisi paljon. Tuntui, kuin takanamme olisi ollut käärme. Rouva pyysi varovaisesti miestään lopettamaan, ettei jollain menisi hermot hänen äänekkyyteensä ja poistaisi heitä vielä tiloista. Siihen mies totesi jylisten, että sehän vasta olisikin hauskaa. Olisi kuulemma melkein sen arvoisa tahallaan tulla poistetuksi tiloista, jotta saisi ärsytettyä rouvaa ja eukko saisi tulla toisena päivänä ihan keskenään jonottamaan. Mahtava parisuhde heillä, en voi muuta sanoa.

Tiskejä oli vain muutama auki ja yhdellä niistä tuntui virkailija tekevän kuolemaa. Se oli kuin Kummelin Perintöä odotellessa-sketsistä. Nainen yski niin, että luulimme hänen keuhkojensa lentävän pihalle. Luonnollisesti rasittava mies takanamme suhisi myös joka kerta virkailijan yskäkohtauksille. Kyseinen virkailija poistui onneksi tiloista pian lounastauolle. Palatessaan takaisin tiskin ääreen, hän ehti ottaa muutaman asiakkaan, kunnes yskimiskohtaus oli taas siinä pisteessä, että hän joutui poistumaan paikalta. Luonnollisesti yskijä oli toinen niistä henkilöistä, joka käsitteli ajokorttien uusimisia. Ei ihme, että homma tuntui kestävän ikuisuuden.

Päästessäni lopulta tiskille, yskijä poistui ohitseni pois toimistosta kassi kainalossaan. Minua palvellut virkailija mulkaisi neitokaisen menoa huokaisten syvään. ”She has astma. She just started here this week and she has already taken lot of brakes today and there she goes again.” Hämmennyin virkailijan rehellisestä avautumisesta heittäen takaisin ainoan asian, mikä tuli mieleeni ”That doesn't help rest of you at all.”

Virkailija skannasi työlupani, otti allekirjoitukseni, pyysi katsomaan näöntarkistuskoneeseen ja luettelemaan numerorivin ja kertomaan, minkä värisiä palluroita oli kohdassa B. Sen jälkeen sain hymyillä kameralle, vinguttaa luottokorttia ja painella ovesta pihalle väliaikainen paperikortti kainalossa. Tätä muutaman minuutin kestävää prosessia varten olin uhrannut vapaapäiväni seisomalla jonossa 5 tuntia. Kyllä tämä ei niin teknologinen 2010-luku on vaan niin pirun ihmeellinen täällä rapakon takana.