Kuntoilu kannattaa aina

Viime viikon lauantain lämpöennätys Dallas-Fort Worthin alueella oli +89 fahrenheitia (noin +32c). Edellisen kerran tuollaisia lukemia iskettiin tauluun maaliskuussa 1929, ei siis ihan eilen. Näin ainakin kymmenen uutisten paikallinen Mette Mannola tiesi valehdella.

Luonnollisesti tuosta 89 vuoden välein toistuvasta +89 Fahrenheitin helteestä tuli ottaa kaikki irti, meidän tapauksessamme jopa ihan kirjaimellisesti. Me kaksi päätöntä pähkähullua päätimme lähteä pikku päiväkävelylle, lenkin pituus keliin sopivat 15,4km.

Kaapista joutui kaivelemaan näin "talven" jäljiltä esiin Teksasissa muihin yhdeksään kuukauteen kuuluvan perusvarusteen, aurinkorasvan. Ei muuta kun SPF 50 kehiin, tukka tötterölle, aurinkolippa esiin, lenkkarit jalkaan ja nokka kohti White Rock Lakea. Matka hurahti kuin siivillä I-635 express lanea liitäessä. Järkyttävää myöntää (koska tästä havainnosta tietää asuneensa täällä jo ihan tarpeeksi pitkään), mutta kyllä oli ajonautinto kohdillaan, jopa repsikan paikalta. En muista koska olisi Texasissa ollut yhtä sileä tienpinta. Ei lonksutusta, ei tärinää, ei kanin mentäviä koloja keskellä tietä, ja mikä parasta, ei urpoilevia autoilijoita. Preston roadin kohdalla oli normikaistoilla tietyö (vaatimattomat 3 kaistaa suljettuna), joten olivat laittaneet Express Lanen ilmaiseksi ruuhkien välttämiseksi. Onneksi tuli luettua niitä tien päälisiä infotauluja, joissa yleensä vaan julistetaan "Drink, drive, go to jail!" , jotka tästä ilmaisesta huvista tiedottivat". Siinä 75mph express kaistaa huristellessa kun katseli normi kaistojen seisovia ruuhkamääriä, tuntui oma ajokaista valinta NIIN oikealta.

Jätimme auton järven länsirannalle. Autosta ulos kömpiessä silmiin osui varsin kiitettävän kokoinen kiinteistö FOR SALE lappu pihassa. Yleisilme miellytti silmää ja lääniä tontilla riitti juuri sopivasti, jotta Tatu olisi saanut muutaman par 3 väylän takapihalle väsättyä. Tehtiin siinä sitten pikku laskelmia. Jos myytäisiin molempien asunnot ja ryöstettäisiin pankki, saataisiin näppärästi varmaan käsirahat kasaan. Illalla oli luonnollisesti pakko tsekata netistä asunnon speksit; 1154 neliötä, 1,6 hehtaarin tontti, jolla suurin rantaviiva järven alueella, mutta…. Jumalattoman rumat kylppärit ja kamalat lattiat. Nuo kylpyhuoneet kyllä olivat se, mikä kaatoi meidän ostointomme, ei suinkaan se 7 miljoonan hintalappu ja noin $109 000 vuosittaiset kiinteistöverot.

Maisemaa White Rock Lakelta

Länsirannalla riitti hyvän näköistä tönöä toisen perään. Tuli vähän tunne, kuin olisi ollut asuntomessuilla. Tyylinsuuntausta oli laidasta toiseen ja useammallakin tontilla oli hevosia. Jotenkin nuo pollet näyttivät väärään lähiöön eksyneiltä. Mutta olisihan se nyt pitänyt muistaa, että konit eivät välttämättä olleet tontilla niinkään omistajan rakkaudesta ratsastukseen, vaan verohelpotuksina. Starsin peleissä vieressämme istuvat kausikorttilaiset muistivat asiasta jutellessamme mainita taas tästä mahtavasta paikallisesta kiinteistöverohelpotuksesta, jonka saa, jos tiluksilla on jokin elukka. Siitä, mitkä kaikki eläimet löytyvät "näistä saat verohelpotusta" listalta, en ole tietoinen, mutta ainakin sen verran random vuohia ja aaseja ollaan omakotitalojen pihoilla nähty, että ainakin niiden luulisin kuuluvan tuohon kategoriaan. Tosin vaimokin katsotaan tässä maassa verohelpotukseksi, joten en tiedä pitäisikö sitä olla huolissaan löytyykö sekin tuon eläinlistauksen alta…

Ikävän näköistä naapurustoa, eikö?

Mun aamukahvi maistuis hyvälle tolla parvekkeella...

Onneksi ei tarvitse leikata tuota nurmikkoa...
Joskin sille saisi maraton pituisen krokettiradan.

Paremman mielen saa, kun ajattelee, miten kurja pestävä tuo iso kaari-ikkuna olisi...

Paikallisen Mount Vernonin portilla...

Tässä tämä Mount Vernon.

Yllättävän monessa talossa oli ulkona kyltti, joka kertoi kohteen kaipailevan uusia asukkaita. Onkohan tämä downsizing muotivillitys alkanut täälläkin vaikuttaa, vai onko väki vain koittamassa hyötyä tämän hetkisestä kuumasta markkinatilanteesta. Niin tai näin, löysin monta omaa silmää miellyttävää vaihtoehtoa. Yksi talo kuitenkin pisti tuossa kaikessa silmään ja pahasti. Siinä oli laittettu vanerit ikkunoihin kuin surkeammillakin spurgualueilla ja näytti sille, että joku oli savustanut piippua turhan tehokkaasti. Onneksi on Zillow (paikallinen Etuovi.com ). Sieltähän sitä bongasi, että electric fire oli kaiken damagen takana. Palosta selittyvä hintakin tuntui edelliseen asuntoon nähden jo lähes ilmaiselta, vain 1,8 miljoonaa… Siinä sitä olisi ollut sopiva kohde "Pientä pintaremonttia" -ohjelmaan.

Seudun asukkaat olivat ilmeisesti kouluttaneet vahtikoirien sijaan kiukkuisia pörriäisiä asuinalueensa suojaksi paparazzeja vastaan. Yksi sellainen meinaan meni ja pisti minua kuvaa napatessani. Hitto, ettei tuntunut kivalle! En muista kuollaksenikaan, milloin ampiainen olisi minua viimeksi pistänyt, muttei tarvitse ihan heti uudelleen tapahtua, ei se niin kivaa ollut. Tosin en pysty varmaksi sanomaan, mikä ökkiäinen päätti hauikseni sisäpintaan piikkinsä upottaa. En ehtinyt kaveria siinä välissä nähdä kun tunsin piston ja automaattireaktiona huitaisin tyypin pois. Jokin iso suriseva siitä kuitenkin jatkoi matkaa.

Emme olleet lähteneet tälle reissulle ihan tyhjin käsin. Kun eteen tuli hyvä piknik spotti, kaivoimme repusta esille perinteisen suomalaisen retkieväsyhdistelmän, metwursti-ruisleivät ja kuohuviinin. Siinä sitä järven rannalla kilpikonnien pintaan pompsahtelevia päitä tuijotellessamme, pidimme pienen hengähdystauon.

Astetta vekeämpi venevaja

Kippis!

Ruisleipää ja kuohuvaa, mikä yhdistelmä!

Kilpikonnat killittelevät maailmaa puunrungolta

Matkan jatkuessa taisimme päätyä Tampereelle. Sen verran ympärillä alkoi vilistä punaisia teollisen näköisiä tiilirakennuksia ja korkeita piippuja. Kyltit kuitenkin selvensivät, ettei kyse ollut Finlaysonin rakennuksista. Filter buildingin edessä oli aseteltuna valkoisia papaeripusseja, joissa oli sisällä hiekkaa ja kynttilät. Rakennuksen sisällä oli pöydät katettuna häitä varten. (Kyllä! Tarvitsi leikkiä joulutonttua ja kurkistella ikkunoista sisään…) Takapihalla, mistä aukesi näkymä järvelle, oli rakennettuna alue vihkiseremoniaa varten. Todella ihanan näköinen paikka. Jos nyt joutuisin tekemää asioita uudelleen, ja tällä mantereella tarvitsisi pitää huntua vaativa tilaisuus, tuo olisi kyllä ihan ykkösvaihtoehto.

Kyltti selventää rakennuksen entistä tarkoitusta,

Häävalmisteluja...

Hiekka esti pusseja lähtemästä lentoon.
Pimeällä nämä kynttiläpussit näyttävät varmasti ihanilta, jos eivät syty palamaan...

Tehdasmiljöön häähumua sisältä. 

Ihan Tamperelainen maisema

White Rock Lake Pump Station

Ihania miljööseen sopivia katulamppuja.

Järven eteläpäässä on pato. Padon kiviä vasten näkyi kiitettävän kokoisia kaloja uiskentelemassa. Mitä lie lohia olivat, ei ollut laserkatsetta eikä kiikareita, mutta Kaukajärveläistä Lahnaa isompia kuitenkin selkeästi. Padon lähellä oli myös käynyt rakastunut taiteilija, joka tahtoi naimisiin. Kosiminen jos mikä tuntuu olevan Amerikkalaisten suosikkispektaakkeli. Mitä julkisemmaksi tuon tilanteen saa, sitä enemmän täkäläiset nauttivat. Oli se sitten kesken lätkämatsin, reality tv-shown, joulupukin sylissä, keskellä luistinrataa tai vaikka raapustamalla sen julkiseen ylikukusiltaan. Toisaalta, jos maksaa omaisuuden jostain kihlasormuksesta, on ehkä parastakin tehdä sen antamisesta spektaakkeli. Luin juuri jostain artikkelissa, että Texasin osavaltiossa keskimääräinen kihlasormukseen käytettävä summa on noin $8000.

Tatu ja pinkki reppu padolla.

Tästä pystyi hyvin bongailla joen pohjalla uiskentelevia kaloja.

Mitäköhän Katie vastasi?

Astetta vanhempi juttu. Juomapiste? Suihkulähde? Tuskin kuitenkaan pisuaari :P

Joku oli kai kuollut tässä, tai jotain muuta merkittävää.
Ainakin joku näki vaivaa kiivetä aidan yli tuohon kapealle järvenreuna kaistaleelle
huoltamaan istuttamiaan kukkia ja enkeli patsasta.

Lisää kilpikonnia chillailemassa auringossa.

Kun kolmasosa matkasta oli talsittuna, alkoi jaloissa jo hieman tuntea kävelemisen ilon. Kun vastaan tuli kaunis kukkaketo, jonka läpi oikaisemalla säästyi useampi sata metri, raahasin mieheni oikopolulle. Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes tajusimme, että keskellä ketoa meni aikamoinen kuraoja. Noh, ei hätää. Sen pääsi ylittämään, joko leikkimällä balettitanssijan ja vuorikauriin yhdistelmää ja loikkaamalla ylitse tai mieheni tavoin katsomalla sen kohdan, missä oli kertynyt maa-ainesta sillaksi asti kuraojan keskelle. Itse valitsin luonnollisesti seikkailumielisemmän loikkaamisvaihtoehdon, hieman epätäydellisellä alastulolla.

Ensimmäisen esteen olisi kuitenkin tullut olla varoitus tulevasta. Hetkeä myöhemmin, juuri ennen kuin pääsimme takaisin kävelypolulle, vastaan tuli ihan kunnon märkä lettokohta. Joka askelmalla lenkkarit tuntuivat uppoavan vesi-mutalilluun ja kasa hyttysiä pöllähti vesirajan ruohikosta ilmaan. Tässä kohtaa Tatu muisti kiitellä vaimoaan oikopolkuideasta vuolain kohteliaisuuksin. Olimme kuitenkin vain muutaman metrin päässä päämäärästämme, joten en todellakaan halunnut kääntyä ja palata takaisin (jolloin epäonnistunut oikopolkukeksintöni olisi actually tuplannut kävelymatkamme). Noh aivonystyrät raksuttamaan ja amazing race-survivor ajatusmaailma kehiin. Lopulta bongasin maassa lahonneen puun oksan, josta saimme revittyä irti sen kokoisia paloja, että pystyimme heittämään niitä eteemme askelmiksi, joiden päälle varpaisilla astumalla pääsimme ylittämään kosteikon suhteellisen kuivin ja vähämutaisin kengin. Annan lopputuloksesta 10 luovuuspistettä. Epäilen kylläkin, että ensi kerralla ehdottaessani jossain oikopolkua, voin kokea hieman vastarintaa eräältä taholta.

Mun vetisellä oikopolullani ollut kukkaketo.
Näyttää varsin harmittomalta maastolta, eikö!?

Loppumatka sujui kommelluksitta. Emme kärvähtäeet auringossa, emmekä kontanneet loppumatkasta. Kaikin puolin onnistunut reissu, vaikka sen tuntikin illalla jaloissaan (ihme ja kumma eniten erityisesti varpaissan...). Länsiranta järvestä oli ollut mielenkiintoisempaa ja esteettisesti miellyttävämpää kuin itäranta, joten ihan hyvä että kiersimme järven niin, että tuo silmiä turruttavampi osio oli lopussa, kun kävely- ja tarkkailuinto alkoi jo muutenkin vähän hiipua.

Minä ja horisontissa häämöttävä Dallasin siluetti.

Ranskaa puhuvia paidattomia poikia pelaamassa mölkkyä.

Puut kukkivat hurmaavasti

Oi tätä kevään huumaa...

Merimetsomaisia lintuja ihailemassa Dallasin siluettia

Bath House cultural center, jossa oli pieni museo, joka kertoi alueesta.
Löydä kuvaan piilotettu Aasialainen aurinkovarjoineen.

Väki oli tuonut omia riippukeinuja, joissa loikoilla tällä varjoisalla alueella.

Itärannallakin oli muutama ihan asuinkelpoinen talo.

Kuntokuuri oli hyvä lopettaa kurvaamalla läheiseen Thai-ravintolaan ruokailemaan romanttisesti kynttilän valossa. Mikäs sitä paremmin sopii hikisen lenkkeilijän kanssa yhteen kuin valkoinen pöytäliina ja pöydässä pönöttävä ruusu?   

Sanokaa THAI! Aika ruokailla romantisessa ympäristössä, vähemmän romanttisessa asustuksessa.