Virailijoita ja nähtävyyksiä osa 1, museorottana Fort Wothissa

"Meille saa tulla kylään!" Viime kesänä Suomessa poiketessa julistin tuota ilosanomaa kaikille tutuille. Hitto, toisinaan jopa sellaisille, joita hädin tuskin voi puolitutuiksi kutsua. Totuus on, että vierailijat tuovat ihanasti vaihtelua perusarkeen ja pakottavat tutustumaan omaan kylään ihan uusin silmin.

Myönnetään, joutuisin ehkä olemaan varovaisempi kutsujeni kanssa, jos asuisimme jossain hehkeämmässä ja mediaseksikkäämmässä kohteessa kuin Dallas. Vaatimaton 14-20 tunnin lentomatka (riippuen monessako välietapissa haluaa koneita vaihdella) rajoittaa jo suoralta kädeltä matkaan lähtijöiden määrää rajusti. Kööpenhamina olisi paljon lähempänä, jetlag ei vaivaisi, eikä tarvisi kuin pitkän viikonlopun.

Muutamia rohkeita on kuitenkin tarttunut syöttiini. Myyntilauseeni "Tule Dallasiin, täällä ei ole mitään erityistä nähtävää" on hämmästyksekseni purrut oletettua paremmin.  Siitä viimeisimpänä todisteena viime viikolla viideksi päiväksi poikennut kaveri perheineen. Ensi viikolla on saapumisvuorossa äiti tuttavaperheen tyttären kanssa. Kesäkuulle on yhdet vierailijat tiedossa ja lokakuussa kauan odotettu kaverini Kuokkalan Kansainvälisesti Suuntautuneista Pöytälaatikkorunoiljoista (koodinimi opiskeluaikaiselle kotiviini get-togetherille, joka aiheutti runosuontenpuhkeilua) saapuu viimein paikalle. Lokakuun vierailija saa extra 10 pistettä siitä, että vaikkei meidän ensimmäinen kyläilijä olekaan, niin pesee kaikki muut vierailijat laudalta early bird varauksellaan. Hän osti  lentonsa melkein vuotta vierailuajankohtaansa aiemmin.

Mutta paikallisiin nähtävyyksiin. Kun oikein kaivelee, niin kyllähän niitä meidänkin miljoonacitystä lopulta löytyy. Ja jos ei muuta, voi ottaa ja huitaista naapuri kylän puolelle karjakaupunki Fort Worthiin. Näin me viime viikolla vieraiden kanssa teimme, kun taivaalliset sääjumalat päättivät esittää näytöksen nimeltä "Harmaata ja ajoittaista sadetta".

En ole maailman suurin museokärpänen, mutta jotkut menevät paremman puutteessa. Etenkin, jos ovat ilmaisia. Fort Worthissa aloitimme kultturellin keskiviikon kurkistamalla Amon Carter Museum of American Art:iin. Pällistelimme tauluja (kauhukseni tunnistin taiteilijoista ainakin Thomas Moranin ja Georgia O'Keefen), töllötimme taidevideota, missä kierrätysjäte rullailee eteenpäin lajittelukeskuksen hihnalla ja ihastelimme aulan sateenkaaria.

Sateenkaaret oli tehty  ohuen ohuista erivärisistä langoista, joita 3 ihmistä oli kahden viikon ajan aulaan asennellut. Asentamista siinä on ollutkin, kun kiinnittää 129 km lankaa. Taideteoksen nimi oli Plexus no.34 ja se oli varsin hypnoottista tuijotettavaa. Museon nettisivuille on ladattuna taideteoksen nimeä kunnioittaen 34 biisin Spotify lista teoksen teemaan soveltuen. Listaa olisi ehkä ollut fiksua kuunnella samalla kun tuijotti teosta, mutta tuo olisi onnistunut paremmin, jos ei olisi tajunnut listan olemassaoloa vasta museoreissun jälkeen. Jos meinaat mennä teosta tsekkaamaan, korjaa virheeni.

Amon Carter Museum of American art

Maisema toisesta kerroksesta kohti Fort Worthin keskustaa oli upea.

Huikea sateenkaariviritelmä

Seinästä kiinnitetyt langat juoksivat ylös kohti museon aulan vastakkaista katonrajaa.

Hämmästyksekseni huomasin poistuvani museosta kirja kainalossa. WHAT!? Mistä lähtien minä olen ostanut jotain taiteeseen liittyviä kirjoja? Ilmeisesti siitä lähtien, kun ne koostuvat taiteilijan kuvittamista kirjeistä ystävilleen. Piirrokset olivat kiehtovia ja kirjeiden sisältö vei kauas menneeseen. Kaihoten muistelin aikaa, jolloin kirjeitä vielä läheteltiin. Voin vannoa, etteivät omat tuhertelemani kuvitukset back in the day lähettämissäni kirjeissä olleet mitään jälkipolville ikuistamisen arvoista.

Katso nyt miten ihania kuvituksia näissä kirjeissä on ollut!
Kirjan nimi The 100 illustrated letters of Charles M. Russell

   



Museosta siirryimme jalkapelillä toiseen, mitäs olivat laittaneet ne vierekkäin. Kimball Museumissa ihmettelimme patsaita menneiltä sivilisaatioilta. Lisäksi tsekkailimme tauluja suhteellisen nimekkäältä joukolta. Ketä niitä nyt oli, Miro, Monet, Michelangelo, Picasso, Matisse, Renbrandt... Joskus on ohimennen tullut kuultua kavereista. 

Kimbell Museum

Ulkomaisemaa toisesta näkökulmasta

Aulassa oli valoisa tunnelma

Sisäpihan viehättävää maisemaa

Minä ja herra Picasson tuherrus. Sanavalinnastani voi ehkä päätellä,
että olen hieman toisenlaisen taiteen ystävä.
(sellaisen, jossa kuva näyttää siltä, ettei viisi vuotias ole sitä piirtänyt)
Ai niin, muistin tarkistaa, että museossa oli taulujen kuvaaminen sallittu.
Ne, joita ei saanut ikuistaa, oli merkitty erikseen.

Henkisen ravinnon jälkeen oli aika keskittyä kropan ruokkimiseen. Olimme ajelemassa kohti Fort Worthin keskustaa, kun saimme vahingossa vastauksen kysymykseemme "Missä tänään syötäisiin?" Ajoimme todella mielenkiintoisen näköisen rakennuksen ohi. Sen katolla komeili teksti Montgomery plaza. Rakennuksen katutaso näytti olevan täynnä ravintoloita. Eikun U-käännöstä kehiin.

Muistimme nähneemme Amon Carter museossa maininna Montgomery Plazasta. Museon aulan pöydällä oli Fort Worthin kartta ja puisia irrallisia rakennuksia. Kartan reunassa oli ohjeet, mihin kukin historiallinen kohde tulisi kartalla sijoittaa. Tuon "pelin" perusteella tiesimme rakennuksen ohittaessamme, että kyseessä oli jotain, jolla oli historiallista arvoa. En vain sillä hetkellä tiennyt mitä. Selvisi, että Montgomery Plaza rakennettiin 1928 Texasin suurimmaksi rakennukseksi. Se kuului silloin Montgomery Ward nimiselle tavarataloketjulle.

Montgomery Ward aloitti toimintansa 1872 postimyyntiyrityksenä. Ensimmäinen katalogi oli kaksisivuinen ja sisälsi 163 tuotetta. Lyhyestä virsi kaunis sanoisin. Yritys oli sen verran innovatiivinen, että oli ensimmäinen maailmassa, joka myönsi tuotteilleen palautusoikeuden. Se, miten näppärää syrjäseudun maanviljelöiden (jotka olivat yrityksen pääkohderyhmä) oli tavaroitaan junan välityksellä palautella, onkin ihan toinen juttu. Myöhemmin yritys laajensi postimyynnistä fyysisiin tavarataloihin.

Hämmentävin löytämäni fakta Montgomery Wardista liittyi yrityksen Copywriteriin Robert L. Mayhyn. Hän keksi vuoden 1939 joulumarkkinointiin fiktiivisen hahmon. Hahmon, jonka me nykypäivän pallontallaajat tunnemme joulupukin menopelin johtotähtenä, Petteri Punakuonona. Hyvälle kakkossijalle hämmentävissä faktoissa sijoittui se, että 1946 New Yorkilainen kirjallisuuskerho valitsi yrityksen postimyyntiluettelon 100 tärkeimmän amerikkalaiskirjan joukkoon. Ei siis ihan turha pulju. Mietin, miksi en ollut kuullut yrityksestä aiemmin kuin Chicagon Architecture foundationin järjestämällä risteilyllä Windy Cityssä pari vuotta sitten. Nettiä penkoessani sain vastauksen tuohonkin. Yritys päätti vuonna 2000 lopettaa toimintansa (juuri ennen kuin tulin enimmäistä kertaa Amerikkaan) 128 vuoden jälkeen. 

Päädyimme ruokailemaan Sushi Axiomiin, jonka Bento boxissa oli aikamoinen ahtaminen mahaan. Ruokailun jälkeen ihastelimme tihkusateessa rakennuksen arkkitehtuuria. 30 cm paksuiset betoni seinät takasivat varmasti sen, ettei yläkerrosten Luksus asunnoissa kaikunut naapurin rupattelu seinien läpi. Voi niitä aikoja, kun rakentamisen jälki oli laadukasta.

Ihanaa arkkitehtuuria menneeltä vuosituhannelta.

        

Kun kerran satoi, niin teemaan sopien poikkesimme keskustassa Water gardenissa. Pidän tuosta puistosta hyvin paljon. Sen eräs nähtävyys on jotain, mitä suomesta et koskaan löytäisi. Se olisi varmasti liian vaarallinen siellä ollakseen yleisölle avoin. Toisaalta, asun tässä oikeusjuttujen luvatussa maassa, joten ehkä on yhtä hämmentävää löytää tuo täältä. Koska tuota suihkulähdenähtävyyttä on hieman hankalaa selittää, on parasta vain havainnollistaa sitä kuvina. Here we go:

Water garden, ole hyvä ja laskeudu sateessa liukkaita rappusia alas syvyyksiin.

Täällä pohjalla ollaan!

Parasta olla kieli keskellä suuta näissä rappusissa. Jos lipsahtaa, tulee märkä reissu.
By the way, kun katsot, mihin astut, askelmien alla oleva liikkuva vesi saa aikaan
pienen vähän huimaamista muistuttavan reaktion.

Toinen vesielementti water gardenissa. 

Mutta ehkä tämä riittää tältä erää. Seuraavassa jutussa voin sitten valottaa teille Dallasin keskustan helmiä. Nyt kun actually niitä olen näiden vaivaisten viiden Dallasiin tutusmisvuoden jälkeen nähnyt.