Ylipainoinen laukku, lystikkäät lentoemot ja kuolleen turkiskauppiaan kukkula

Lauantai 06/29/2024 
Denver, CO - Windcave National Park, SD 
Ajetut mailit: 410 mailia / 660 km

Pikku paniikin saa mukavasti aikaan kun kolmelta aamuyöllä tajuaa, että matkalaukku on 10 paunaa ylipainoinen ja Lyft on tulossa vartin päästä hakemaan lentokentälle. Kyllähän minä ehdotin edellisenä iltana matkalaukun punnitsemista varmuuden vuoksi ja ahdistuksen välttämiseksi, mutta Mr Holopainen ei jaksanut alkaa säätämään. Oli mukavampaa säätää aamulla puoliunisen ärtyneen vaimon päivittellessä vieressä. Onneksi on Southwest, joka sallii jokaiselle ruhtinaalliset 2 ilmaista ruumalaukkua. Ylimääräinen kassi kehiin, turvat tukkoon ja kohti kenttää.

Lentoemännät olivat liekeissä kuulutustensa kanssa. Siinä omatkin uniset aivosolut heräilivät hihittelemään. "Did somebody drop this?" Jokaisen katse nousi välittömästi lentoemoon. Oli pakko varmistaa, ettei ollut pudottanut mitään, vaikkapa tonnin setelin. "Lovely, works every time! Now that I have your attention…" Näin siirryttiin sujuvasti turvaohjeistuksiin kaikkien killittäessä kiltisti keskellä käytävää seisovia lentoemäntiä. Tutun älä tupakoi vessassa ja laita happinaamari ensin omaan nassuun ohjeistusten jälkeen loppukaneettina kuultiin "We love you, we just don't trust you. We'll walk now around cabin checking your seatbelts." Näitä kuulutuksia kuuntelee niin paljon mieluummin, kun niitä on maustettu ripauksella sarkasmia ja pilkettä silmäkulmassa. Sitä paitsi kuuntelemalla opin, ettei kannata koittaa alotella lomaa omalla taskumatilla tai se voi tulla kalliiksi. "There is a $10 000 fee for consuming your own alcohol on board. If you can afford a $10 000 cocktail, press your flight attendant call button now, we all are suddenly single."

Sitten mennään! Taakse jää Dallas ja sen kauniina loistava keskusta.

Denverin kentältä napattiin shuttle Avikselle. Ensimmäinen meille annettu auto ei läpäissyt Tatun rengastutkaa. Oli niin kuluneet kumit, että melkein sakkorajoilla. Käytiin kiltisti kysymässä toista parempipitoista vaihtoehtoa ja saatiin tilalle vuoden 2024 malli ja hyvät renkaat. Tosin en tiedä mitä vuokraamon agentti oli koneellensa vaihdon yhteydessä naputellut, koska sähköpostiini saapuneessa vuokra-autosopimuksessa luki, että menopelimme oli valkoinen avo Mustangi. Jos vuokraamotyöntekijä halusi kutsua mustaa Chevy Malibua Mustangiksi niin selvä homma, Mustangilla oltiin telttaretkellä. Mainitsin asiasta portilta ulos ajettaessa. työntekijä kohautti olkiaan, heidän tiedostoissaan ei ollut mitään tietoa minulle annetusta urheiluautosta. Selvä homma! Malibu oli niin sporttinen kuin tämän reissun kalustosta tulisi.

6 tuntia sängystä ylös kiskomisen jälkeen aamukahvihammasta kolotti sen verran nasevasti, että oli pakko pysähtyä pohjois Coloradossa kahville. Kävelimme Fort Collinsin Strabucksista ulos ja olin juuri päässyt haukkumasta kuinka pahaa, kylmää ja liiallisella kermalla varustettua kahvini oli (maidolla pyydettiin, kermalla tuli. Sitä saatiin mitä ei tilattu. ) kun universumi kuuli tilitykseni ja päätti ettei 3,5 tunnin yöunilla varustettu Sansu ollut vielä valmis kofeiinipommiin. Kahvikupin kansi jäi käteen ja kupin sisältö lensi pitkin vuokra-autoa.  Siinä sitä nelinkontin parkkipaikalla koitin pyyhkeellä putsailla kermaista kahvia repsikan oven kaiuttimesta ja lattiamatosta. Käyneelle maidolle haiseva mielikuvitus Mustangi ei ajatuksena houkutellut.

Coloradon ja Wyoming välisen osavaltion rajan ylitäessämme radiokanava vaihtui itsekseen Countrysta Jeesus musiikiksi. Neljä tenoria hoilotti ämyreistä komeasti kuin raamattumaailman Il Divo. Emme olleet koskeneet säätimiin, jokin korkeampi voima päätti meidän tarvitsevan päiväämme pikkusen vähemmän whiskey and Cowboys ja hieman enemmän Praise the Lord. 

Nappasimme lounasta Cheyennen Panera Breadista Tatun hoidellessa viimeisiä työpalavereita sopan ääressä. Paneran vessassa kahvista, auton kajarit mopannutta pyyhettä pestessäni mieleeni tulvi muistoja nuoruusvuosilta. Kuinka parikymppisinä New Englandin Road Tripillä pestiin tyttöjen kanssa hiuksia Interstaten Rest Stopin hanan alla ja hampaita harjailtiin aamuisin Walmartin vessassa. Öitä vietettiin pelottomina penninvenyttäjinä vuokra-autossa nukkuen. Tuolloin Road Trip menopelimme oli ristitty Lumikiksi, nyt 20 vuotta myöhemmin Pikku Mustaksi. Hymähdin ja mietin, miten kauaksi on tultu noista ajoista. Elämä on kuljettanut meidät kaikki kolme eri suuntiin.   

Vihdoin sain uuden osavaltion kokoelmiini! Nebraska, you are state number 37, 38 tai jotain sinne päin. Ja mitä sinusta jäi mieleen? Maissipeltoa, kuivaa ruohoa, preeriaa ja lehmiä. Niin ja jättikokoinen University of Nebraskan logo maalattuna ison punaisen ladon seinään.

Viimeinkin Nebraskassa, missä kyltistä päätellen on hyvä elää.

Ensimmäinen kohde reissullamme oli Scotts Bluff National Monument Nebraskassa. Käytännössä katsoen se on iso kivi keskellä tasankoa. Maamerkki, joka oli aikanaan Oregon Traililla vaeltaneille vankkurikulkueille tervetullut näky. Intiaanit kutsuivat paikkaa nimellä Me-a-pa-te, hill that is hard to go around, kukkula jota on vaikea kiertää. Luonnollisesti valkoinen mies tuli ja uudelleen nimesi alueen.  Reilu meininki, vähän kuten paikalle nimen antaneen turkiskauppias Hiram Scottin kuolemakin. Mies sairastui ja kaverit jättivät matkaa hidastavan potilaan jälkeensä Scott's bluffin tienoille joen varteen kuolemaan. Ilmeisesti kaveria ei jätetä, paitsi jos sen jälkeen voi nimetä paikan heidän mukaansa. 

Poikkesimme Scott's Bluffin huipulla maisemia katsastamassa ja tallustelimme pätkän Oregon trailia. Voin sanoa, ettei minusta olisi ollut vannehame heiluen vankkureilla matkaamaan mantereen halki. Siinä toppi päällä ja shortsit jalassa hikeä valuen ilmastoituun autoon istuessani mietin, miten uskomattoman taipaleen uudisraivaajat aikoinaan matkasivat. 

Scottäs Bluffin Visitor centerillä piipahdettiin vielä pikaisesti sivistämässä itseämme. Opin, että presidentti Polkin aikaan 1840-luvulla tiedonkulku Washington DC:stä Kaliforniaan kesti 6 kuukautta. 20 vuotta myöhemmin Pony Expressin aikaan Presidentti Lincolnin virkaanastujaispuhe saavutti Tyynen valtameren rannikon jo 6 viikossa ja 6 päivässä. Nykypäivänä hölmömmänkin presidentin sosiaalisenmedian julkaisut saavuttavat rannikon kuin rannikon 6 sekunnissa. Tiedonkulun edistystä ei voi estää. Tieto lisää nykyisin tuskaa, ja nopeasti. 

Hemaisevat muodot tällä puistokyltillä.

Matkalla Scott's Bluffin huipulle suikkailtiin läpi tunneleista.

Huipulla usein tuulee, niin tälläkin kertaa.

Alhaalla siintää visitor center.

Mä oksalla ylimmällä... Vaan nytpä ei vietettykään kesäpäivää Kangasalla.

Nämä härkävankkureiden vetäjät olivat varsinaisia pokerinaamoja.

Vankkurit olivat 1800-luvun Karavaanareiden valinta menopeliksi Oregon Trailille. 

Olimme suuntaamassa illaksi South Dakotaan, vai pitäisikö sanoa ihan suomalaisittain, että Etelä Dakotaan. Kyseinen osavaltio oli matkamme pääkohde. Miksi olimme siis lentäneet Coloradoon? Loistava kysymys! Olisi toki ollut helpompaa lentää suoraan Rapid Cityyn ja vuokrata sieltä auto. Vaan kun helpompi ei ole aina se halvempi vaihtoehto. Lennot olivat yli $300 halvemmat Denveriin ja autonvuokrassakin tuli sääntöä. Toki minkä rahassa säästi, ajassa menetti. Onneksi ollaan road trip tyyppejä, ja löydettiin matkanvarrelle nähtävää. Sitä paitsi, vaikka olisimme sen 5 tunnin ajomatkan posottaneet suoraa päätä yhteen putkeen, se ei Texasin standardeissa tuntuisi missään. Vähän kuin naapuri kylässä piipahtaisi. 

Mutta siitä South Dakotasta sitten ensi kerralla lisää. 

Ogala national grassland, kiisimme aaltoilevien ruohokukkuloiden keskellä matkalla kohti South Dakotaa. Tätä ruohomaisemaa jatkui kauas kauas horisonttiin.