21km päivälenkki Chisos Vuorilla

Telttamme ei lähtenyt lentoon, kepit eivät katkeilleet, eikä sade jaksanut vihmoa aamuun asti. Siis ihan okei yö, jos ei suuremmin nukkumisesta välittänyt. Aamu valkeni mukavan viileänä. Väänsin kaikessa rauhassa eväsleipiä, kun Tatu ilmestyi hampaidenpesureissulta taakseni. "Sulla on sitten seuraa." Minä hölmistyneenä ihmettelin, että mitä se ukko nyt höpäjää. Kaksi peuraa oli huomaamattani hipsinyt telttapaikkamme viereen natustelemaan ruohoa. Eivät tuntuneet paljon touhuistani välittävän, eivät taida olla ruisleivän ystäviä. Olipahan ihana kultainen luontohetki, aamiainen peurojen kanssa.

Peuran aamupala oli vähän vihreämpää kuin minun.

Tässä me ollaan yhdessä. Otettiin vähän kaverikuvaa.

Päivän tavoite oli kevyt 13 mailin (21km)  päiväkävely Chisos vuorilla. Olutta tarjonnut telttanaapurimme oli tehnyt saman reitin edellisenä päivänä, joskin lisäämällä siihen vielä 3 mailin puristuksen Emory Peakille puiston korkeimpaan kohtaan. 

Reippailimme ensin telttapaikalta puoli mailia Laguna Meadows Trailin alkuun. Edelliseltä päivältä tuttu Ranger oli Trailin alussa varmistamassa, että tiesimme, mihin olimme ryhtymässä. Ette arvaa kuinka moni lähtee soitellen sotaan. Huonosti varustautuneiden matkailijoiden touhuista on päästy kirjoittamaan mestariteoksia, kuten Death in Big bend. Toki toisinaan voit olla vain väärään aikaan väärässä paikassa, kuten lumimyrskyssä vuoren huipulla ja salama iskee sinut hengiltä. True story. Suurin osa kansallispuistojen kuoleman tapauksista olisi kuitenkin vältettävissä huolellisella, tai ainakin jonkin asteisella valmistautumisella. 

Suosittelen tätä kirjaa lämpimästi kaikille. Huippu mielenkiintoinen, etenkin jos aiot Big Bendiin suunnata. Kirjahyllystäni löytyy myös Death in Grand Canyon ja Death in Yellowstone opukset. Call me morbid...

Mikään ei ole nestetasapainoa tärkeämpää. Oli kyse lauantai-illan riennoista tai vuoren valloituksesta. Ranger varmisti heti kärkeen, että mukanamme oli tarpeeksi vettä. Reppumme painoivat niin maan penteleesti. Ei ollut juotavasta pulaa, kantajista enemmänkin. Ranger oli varsin otettu vesimäärästämme. Saattaisimme kuulemma päästä jakamaan vesileilimme jonkun heikommin valmistautuneen kanssa. Seuraavaksi tarkistettiin tiesimmekö, mitä tehdä ukkosen yllättäessä. Tuota joo... ottaisimme sadetakit esiin emmekä menisi rähmälleen makaamaan kalliolle?  Olin osittain oikeassa. Jotain hyötyä siitäkin Yosemite dokumentin katsomisesta, missä retkiryhmästä suurin osa kuoli, kun olivat Half Domen huipulla makaamassa märkää kalliota vasten salaman iskiessä maahan. Saimme ohjeistuksen ensimmäisen jyrähdyksen kuullessamme painella suorinta reittiä alas vuorelta. Näköhavaintoa salamoista ei kannattanut jäädä odottamaan. Jos myrskyrintama kuitenkin pääsisi yllättämään, pitäisi ottaa lightning position. Niin mikä? Saimme demonstraation ja pääsimme tekemään kuivaharjoituksen. Jalat Aku Ankka asentoon, kantapäät yhteen. Kumarru kyykkyyn ja nosta kantapäät ilmaan, vain päkiät saavat koskettaa maata. Lopuksi vielä kädet korville. Näin maahan iskevän salaman sähkövirta saattaisi kulkea jalasta toisen kautta takaisin maahan grillaamatta pahemmin sisäelimiäsi. Kädet korvilla suojaisivat kuuloasi jyrähdykseltä. Got it!

Läpäisimme valmiustestin. Päälle 3 mailin (5km) ylämäki sai alkaa. Elämä oli yhtä nousua. Pinnacle Trail ei ollut kaikkein maisemallisin, mutta siinä sydämen hakatessa 170 lyöntiä minuutissa, ei kyllä hirveästi ehtinytkään muuta kuin jalkoihinsa tuijotella. Yogasta tuttuja uloshengittelyharjoituksia tuli tasaiseen tahtiin tehtyä.

Ylämäen päättyessä Emory Peak ja Boot Canyon Trailin risteykseen, huusimme HURRAA (sisäisesti, olemmehan hiljaisia Hämäläisiä) ja pidimme Kyrön Mustikkalonkeron pituisen tauon. Polkujen yhtymäkohta vaikutti jokaisen suosikkitaukopaikalta, väkeä oli välipalalla enemmän kuin Riihimäen ABC:llä aikoinaan. Katselimme, kuinka seurue toisensa jälkeen lähti myslipatukan suuhun katoamisen jälkeen kapuamaan kohti puiston korkeinta kohtaa, Emory Peakia. Emory Peak oli ollut myös minun alkuperäinen patikointisuunnitelmani reissullemme, mutta Visitor Centerin Ranger oli muuttanut mieleni. Hän kertoi South Rim Trailin olevan puiston ja ehkäpä koko Texasin kaunein reitti. Ei tuollaista voinut jättää kokematta! Olimme käyneet edellisen vuoden Memorial Day reissullamme jo Texasin korkeimmassa kohdassa Guadalupe Peakilla, miksi lähteä nyt pienempiä kukkuloita valloittamaan, jos osavaltion kaunein kohta oli sormien ulottuvilla.

Matkalla ylöspäin.

Sormi osoittaa, missä on teltta-alue, mistä lähdettiin.

Edellisten öiden ukkosmyrskyt ja raekuurot olivat vähän karsineet puiden latvustoa. Irrallisia lehtiä lojui pitkin poikin polulla.  

Kun katseesi ylös korotat...

Ihana puu, joka näytti ihan sille, että joku oli käynyt maalaamassa siihen punaisia pisteitä. Kutsuin sitä nimellä Chicken Box Tree. Sillä on varmaan joku tieteellisesti oikeampikin nimike.

Taukopaikka! Juomat esiin!

Ensimmäistä kertaa eläissäni näin, että tällä mantereella kehotetaan puskapissalle!!

Reppu tölkin kevyempänä, jatkoimme Bootleg canyonin kautta uskomattoman kauniille South Rim Trailille. Ihmismassat olivat jääneet taakse. Saimme tallustella lähes koko matkan ihan keskenämme. Huomasin miettiväni, miten maisema oli muuttunut matkan varrella. Aluksi oli tammimetsää, joka vaihtui vähitellen havumetsäksi. Kuljimme välillä vuorien välissä kalliosolassa jonka pohjalla virtasi vettä. Monsuunikauden aikana olisimme kahlanneet polulla. Viimeiset metrit Bootleg Trailia oli avointa heinikkoa. Mietin missä vaani käärme. Astellessani viimein South Rimin reunalle sydämeni oli pakahtua onnesta. Tuntui kuin olisin ollut mailman huipulla. Horisontissa siinsi Meksiko. Kaunein paikka texasissa? Damn right, tai ainakin near enough!

Bootleg Canyon Trail

Silmä lepää tätä katsellessa.

Kivikkoisempi pätkä trailia.

Kaktuksen kukat kuin tarjottimella. 

South Rim Reunalla! I´m the King of the World!

Puu, joka löytyy jokaisesta South Rim Trailia mainostavasta julkaisusta.

Oli hyvä istua hetki ja ihmetellä elämää.

Big Bendin kansallispuistossa asustaa parisenkymmentä puumaa. Ihaillessani maisemia, muistelin trailin alussa olleita varoituskylttejä. Päässä alkoi huomaamatta soida Stigin Puumaa mä metsästän täältä Kivimetsästä. Pitää vain osaa etsiä oikeista paikoista. Ikävä kyllä kovin todennäköistä tuon omissa oloissaan viihtyvän kissapedon kohtaaminen ei tässä osavaltiossa ole, Texasin Maajussit ovat pitäneet siitä huolen. Ranchereilla on vähän liikaa Kummelista tuttua "Nää on mun maitani..." mentalitettia mennä ja eliminoida jättitiluksillaan tallailevat petoeläimet.  Puumilla ei ole minkäänlaista laillista suojelusta Texasissa. Puumia saa metsästää mihin vuoden aikaan tahansa, ilman lupia tai suurempia syitä.

Pidimme myöhäisen lounastauon South Rimin reunalla. En kuitenkaan jaksanut keskittyä eväisiin juuri lainkaan, ahmin vain silmilläni maisemaa minkä ehdin. Apulanta on niin oikeassa...

Reunalla - kaunis on maailma
Reunalla - rohkeus on voimaa
Reunalla - loistavaa tunnelmaa
Reunalla - hetki on aikaa

Eväitä pois pakatessamme huomasimme horisontissa kiertävät myrskypilvet. Ne loivat täydellisen taustan valokuville… ja omille kauhukuville. Tunsimme, kuinka lämpötila alkoi laskea. Kaivoin repusta esiin pitkähihaisen. Ymmärsimme, että oli parasta lähteä kotimatkalle kohti Chisos Basinin teltta-aluetta. Emme halunneet jäädä myrskyn silmään 10km päässä suojasta. Etenkään kun ei tiennyt oliko pesäpallon kokoisia rakeita tiedossa. Ei nimittäin tullut kypärää tai tarpeeksi hyvää Henkivakuutusta mukaan matkaan.

Eväshetki

Horisontissa siintää Meksiko.

Karun kaunista maisemaa.

Tuuli yltyi, pilvet enteilivät myrskyä.

Pitkähihainen päälle ja kohti teltta-aluetta. Alamäki alkakoon!

 

Pikaohje Puuma treffeihin.

Ohitimme reitillämme monta huipulla sijainnutta Back country telttapaikkaa. Laskeutuessamme Colima Trailia, vastaan tuli tasaiseen tahtiin seurueita rinkat selässään. Lähes poikkeuksetta jokainen tiedusteli olimmeko nähneet heidän telttapaikkaansa ja kuinka pitkä matka olisi vielä talsittavana. Are we there yet, on trendikäs kysymys myös patikointireiteillä.

Toisin kuin ylös vuorelle Pinnacle Trailia painellessa, Laguna-Meadows Trailia laskeutuessa maisemia ehti jo ihailla. Sydän hakkasi rennommin ja alamäki meni varsin nautinnollisesti. Ollessamme enää puolen tunnin päässä parkkipaikasta, vastaamme tuli nuoripari, joka eteni varsin leppoiseen tahtiin. Kysyivät samaa tuttua "Oletteko nähneet meidän telttapaikkaamme" kysymystä. Kerroimme ohittaneemme sen noin 2 tuntia aiemmin. Joskin me olimme tulleet alamäkeen, eikä meillä ollut rinkkoja selässä. Heillä kestäisi vähintään 3 tuntia päästä perille. Ilta oli jo alkanut hämärtyä, enkä uskonut heidän ehtivät perille ennen pimeää. Luonnollisesti en sanonut tätä ääneen. Olen suomalainen, annan muiden tehdä omat virheensä. Sanonpa vaan, että ajanhallinta on yhtä tärkeä vahvuus patikoidessa kuin työelämässä.

Aina on aikaa vähän halailla puita.

Are we there yet? Nope, ja hyvä niin.

Laguna Meadows trail

Treenasin välillä vähän maailman vahvin mies kisaan vierittelemällä kallionlohkareita...

Mustaa Vulkaanista hiekkaa ilmeistyi yhdessä kohtaa trailia eteemme.

Onhan se eteneminen nyt vähän hidasta, kun pitää pysähtyä vähän väliä kyykistelemään ja räpsimään kuvia geologisista ihmeistä. Et voi väittää etteikö olisi kaunis kivi!

Kuvaa Windows Trailille päin. 

Jalat jumissa, varpaat hellänä saavuimme puoli kahdeksan aikaan illalla takaisin telttapaikallemme. Elämäni pisin patikka oli suoritettu. Uuden seelannin Tongariro Crossing Taru Sormusten Herrasta maisemissa putosi nippa nappa toiselle sijalle.  Jotain yhteistä noilla kahdella patikalla kuitenkin on. Tongariro Crossingilla ylitin aktiivisia tulivuoria, Chisos Basinilla muinaisia tulivuoria. Vartti sen jälkeen kun olimme päässeet takaisin telttapaikallemme myrsky saavutti meidät ja taivaat aukesivat. Vettä tuli kaatamalla ja vaakasuoraan. Saimme unohtaa päivällisen valmistamisen. Istuimme teltassa syöden sipsejä ja juoden pina coladaa (ilman Cha Cha Chaaata) miettien vastaantulleen nuorenparin kohtaloa. Eivät todellakaan olisi vielä telttapaikalla, ja litimärkiä kuin tiskirätit. 

Big Bend on kansainvälinen Dark sky park. Sen syrjäinen sijainti kaukana isoista (tai edes vähän pienemmistäkään) kaupungeista rajoittaa puistoon pääsevää valosaasteen määrää. Tähtitaivas on puistossa uskomattoman upea. Tai niin ainakin minulle uskotellaan. Meidän tapauksessamme vettä tuli öisin taivaan täydeltä ukkosen jyristessä, joten olin turha kuvitella näkevänsä tähtiä missään muualla kuin omassa Dallas starsin T-paidassa. Maagisen henkeäsalpaavan tähtitaivaan ihailu jäi siis meiltä seuraavaan kertaan. Jos me näitä Big Bend reissuja nyt tasaisin väliajoin tehdään, niin ehkä seuraavalla kerralla 10 vuoden päästä on kelit taivaankappaleiden katseluunkin kohdillaan.