Kuinka kauaksi on liian pitkä matka?

Kuinka kauaksi on liian pitkä matka? en ole ihan varma uskallanko esittää tuota kysymystä nykyisin enää itselleni. Vuodet vaihtuvat ja Holopaiset Texasilaistuvat ihan huomaamattaan. Jos joku olisi ehdottanut minulle pientä pidennettyä viikonloppuista telttareissua Helsingistä Enontekiöön, olisin vahvasti kyseenalaistanut henkilön selväpäisyyttä. Kuka hullu ajelisi 2000km ihan vaan nukkuakseen muutaman yön teltassa? No pakko tässä on kai nostaa käsi pystyyn hulluuden merkiksi, sillä tuollaisen maantieteellisen järjettömyyden, joskin Texas version siitä, me Holopaiset teimme viime Toukokuussa. 

Toukokuun lopulla on Memorial Day, palkallinen arkipyhä maanantai meille toimistorotille. Oli siis täydellinen aika ottaa pieni pidennetty viikonloppu getaway. Meidän ei tarvinnut kahta kertaa miettiä reissumme kohdetta. Menisimme sinne, minne meidän oli pitänyt jo puolivuotta aiemmin syyskuisena Labor Day viikonloppuna mennä. Big Bendin kansallispuistoon. Luontainen taipumukseni vetää puoleen eri asteisia luontokatastrofeja, vaikutti ilmeisemmin siihen, että Chisos Basinin teltta-alueella oli tuolloin reilun kuukauden verran käynnissä Teddykarhujen pidennetty piknik. Kansallispuisto pisti teltta-alueen kiinni ja perui telttailijoiden varaukset, jotta Mustakarhut saivat rauhassa herkutella Mesquite puiden herneenpalkoja muistuttavilla pavuilla. Vaikka peruuntuminen hetken jomotteli otsassa, en voinut olla kovin vihainen. Puisto on kuitenkin karhujen koti, me turistit ollaan siellä vaan vierailulla. 

Destination Big Bend 

Olemme käyneet Big Bendissä kerran aiemmin. 10 vuotta sitten sponttaanilla, ajellaan ympäri Texasia lomalla. Emme olleet varanneet telttapaikkaa ja kurvasimme puistoon myöhään illalla. Meinasimme saada matkalla grilliin täytettä kun kolme Javelinaa, paikallista villisikaa, seisoivat keskellä tietä. Onneksi oli Audissa hämärätutka ja hyvät jarrut. Tuolloin pystytimme teltan taskulampun valossa, emmekä tienneet miltä maisema ympärillä näytti. Aamulla teltasta ulos kömpiessä suu loksahti auki. Ympäillämme kohosi uskomaton näkymä. 

Nykypäivänä voi unohtaa spontaanit "Lähdetäänkö viikonloppuna telttailemaan?" ajatukset. Covid siirsi ne matkat historiaan. On hullua, että jos mielii lähteä telttailemaan, erästä asiakasta lainatakseni olemaan vapaaehtoisesti koditon,  pitää olla sormi hiirellä valmiina varaamaan telttapaikkaa puolta vuotta etukäteen, kun paikat vapautetaan myyntiin. Meidän toukokuisen varauksen tein Marraskuussa sormet ristissä toivoen, ettei tuleva Toukokuu olisi kuin edeltäjänsä, super kuuma ja kuiva. Varasin saman telttapaikkan #3, kuin millä olimme 10v sitten leiriytyneet. En ollut koskaan unohtanut sitä maisemaa, mikä  teltasta ulos kömpiessä aukesi edessämme. Halusin nähdä vieläkö se saisi aikaan saman tunteen.  

Reissuun lähdettiin torstaina, koska torstai on toivoa täynnä... tai ihan vaan koska minulla sattui tuolloin olemaan Work from Home päivä, joka muuttui näppärästi Work from car päiväksi. Naputellessani hommia tietokoneella menemään, Tatu ajeli meidät neljässä tunnissa San Angeloon. Siellä hyppäsin viikkopalaveriin ruokakaupan kulmalla ja steppasin sen pihaa ees taas tunnin verran keräten askelia mittariin. Kaupasta käteen jäi reissueväiden lisäksi  Käärijän innoittamana pullollinen Texasilaista Pina Coladaa, joka oli tehty aidosta kermasta ja vielä naisten omistamassa yrityksessä! Eihän sellanen nyt voinut pahaa olla! Eikun takaisin autoon, kone käteen ja vielä 3,5 tunnin huristelu kohti sen päivän viimeistä etappia. 

Kun maisema ympärillä ei suuremmin vaihdu, tulee vauhtisokeaksi. Olimme körötelleet yksinäistä tietä ilman vastaantulijoita hyvän aikaa, kun vilkaisin nopeusmittaria. Totesin rallikuski Frenzen-Holopaiselle, että jos ihan pikkusen hellittäisi kaasujalkaa, kun ei Jyväskylän ajoissa kuitenkaan oltu. Mittari näytti 93mph (153kmh). Hyvä tietää, että Atlas ainakin kulkee, vaikkei raketti olekaan. Illaksi ajoimme Fort stocktoniin, kylään, josta ei ole paljoa sanottavaa. Seuraavana aamuna karistaessamme Fort Stocktonin tomut jaloistamme, kävimme vielä tsekaamassa kylän kovimman nähtävyyden, Paisano Peten. Pete oli maailman suurin Maantiekiitäjä patsas vuoteen 1993 asti, jolloin titteli siirtyi naapuri osavaltioon New Mexicoon. Pete oli sympaattinen, mutta en tiedä riittääkö se syyksi Fort Stocktonissa vierailemiseen. 

Kun maisema näyttää tältä, voi kaasujalka vähän lipsahtaa...

Dallas Starsin Playoffs peliä Las vegas Golden Knightsia vastaan katsellessa, oli hyvä vähän nauttia Pina Coladaa hotellihuoneessa. 

Tatu nappasi kiinni Paisano Petestä.

Viimein edessä näkyi Big Bendin kansallispuiston kyltti. Olimme ehtineet puuduttaa ahteriamme  autonpenkkissä  9 tuntia kotipihasta lähdön jälkeen. Tien vieressä viipotti Paisano Peten idoli, aito oikea maantiekiitäjä, huomattavasti pienemmässä koossa ja ilman Kelju K. Kojoottia. Ajoteillä ei ollut ruuhkaa, paitsi eläinmaailman toimesta. Tiellä mennä möngersi vähän väliä karvaisia toukkia, jotka näyttivät aluksi vain mustille läiskille asfaltissa. 10 vuotta aiemmin maantie oli vetänyt puoleensa lämmittelemään tulleita tarantelloja. Olivat varmaan kuunnelleet Dannya, "Polttaa kesäkatu ..."   

Dinosaurukset, ainahan ne kiehtovat. Chihuahuan autiomaata tuijotellessa oli vaikea kuvitella aikaa, jolloin isot liskot tallustelivat Big bendin alueella vehreässä maisemassa. Jättikrokotiilit vaanivat saalista soilla ja T-Rex viiletti pusikoissa saaliin perässä, Maailman suurimman lentävän luontokappaleen, Quetzalcoatlus northropin, liidellessä taivaalla. Persimon Gap entrancelta Panther Junctionin visitor centerille vievän tien varrelta löytyvä Fossil Discovery Exhibit, suhteellisen uusi nähtävyys, tarjosi kaiken tämän informaation ja maalasi meille maisemia vuosien takaa kertomalla alueelta löytyneistä fossiileista. 

Muistoja muinaisista ajoista.

Tein vähän hammastarkastusta T-Rexin kallolle. Tulin tulokseen, että olisin ollut sopiva bite size snack.

Joskus voi joutua käyttämään mielikuvitusta fossiilien kärräämiseen pois autiomaasta. 

Tässä tämä kanoottikyyditetty reisiluu nyt olisi. Tai ehkä se oli vain kopio siitä, mutta missään ei kyllä mainittu, että olisi replica. Vaikea kylläkin uskoa, että jättäisivät aidon fossiilin kaikkien käpälöitäväksi.

Tästä kallosta tuli välittömästi mieleen lapsuusvuosieni lempi leffat Pikkutassusta, eli Maa aikojen alussa piirretyt.

Big Bendin kansallispuisto on yksi Yhdysvaltain parhaimmista alueista tutkia dinosaurusten äkillistä sukupuuttoa ja nisäkkäiden nousua luomakunnan kuninkaiksi. Se on niin sanottu Texasin lahja paleontologialle. Alueelta löytyvät kivikerrostumat ovat samalta aikakaudelta kuin Dinosaurusten tuho. Kerrostumat toimivat kuin lentokoneen mustanalaatikko, ovat täynnä tietoa siitä, mitä tuolloin 66 miljoonaa vuotta sitten tapahtui. 

Pienenä hullu unelmani oli tulla arkeologiksi. Kaivelin pyramideja ja dinosauruksen luita esiin kotitalon viinimarjapuskien juurelta, joskin heikoin tuloksin. University of Texasin opiskelija Dana Biasetti kaiveli Big Bendin alueella astetta paremmalla onnella. Biasetti oli Big Bendissä arkeologisenryhmän mukana kaivauksilla. Ihan ilman moderneja ranteessa surisevia liikkumattomuudesta herjaavia  älykelloja, Dana tajusi pitää pienen jaloittelutauon. Hyvä niin, jaloitellessaan neiti bongasi läheisestä rinteestä jättikokoisia dinosauruksen luita. Vuosi oli 1999 ja löytö osottautui osaksi Alamosaurusta. Alamosaurus ei ollut kevyen sarjan dino. Kevyitä eivät olleet sen luutkaan. Löytö tehtiin autiomaasta, hankalakulkuiselta paikalta. Kansallispuisto päätyi myöntämään arkeologitiimille poikkeusluvan luiden siirtoon helikopterilla. Operaatio Dinossaur airlift suoritettiin yhdessä Dallasin Luonnontieteellisen museon kanssa. Siinä sitä lähti Alamosaurus reissuun tyylillä.

 Tässä tämä aito alkuperäinen Biasettin löydös on. Luut ovat näytillä Perot museossa Dallasin ytimessä. 

Ei ihme, jos ei jokainen huomaa, että löytö on tehty Big Bendin kansallispuistosta. On sen verran pienellä präntillä löytö lokaatio merkitty. 

Pysähdyimme Panther Junctionin Visitor Centerissä katsomassa puistosta kertovan videon. Jos jostain huomaa kansallispuistojen vajaavaisen rahoituksen, niin näistä videoista, jotka kaikki on kuvattu joskus ennen kultaista 2000-lukua. Asiasisältö on toki edelleen ihan validia, mutta kuvanlaadusta ja ihmisten vaatetuksesta kokee karmaisevia takaumia nuoruusvuosilta. Millä sitä ennen muinoin selvittiinkään ilman HD-tason kuvanlaatua ja Patagonian ulkoiluvaatteita.

Mitä astronautit tekevät Big Bendissä? Harjoittelevat näytteiden keräämistä kuusta. Tämä ei ole vaikeasti ymmärrettävä arvoitusvitsi, tämä on tosi tarina. 1964-1972 NASA lähetti astronauttejaan geologisille koulutusretkille kansallispuistoon. Miksi juuri Big Bendiin? Koska vulkaanisten ominaisuuksiensa vuoksi alueen ajateltiin muistuttavan kuuta. Itse en ehkä nähnyt aivan yhtä voimakkaasti näiden kahden kohteen yhteneväisyyttä, mutta enpä ole myöskään käynyt kuussa. Omasta mielestäni Astronauttien Big Bend yhteys oli sen verran kova juttu, että piti ihan ostaa Visitor Centerin myymälästä Kuulentojen 50v juhlavuotta mainostanut juliste Before Austronauts went to Moon, they went to Big Bend.

Tässä taulukokoelmamme on vielä suunnitteluvaiheessa lattialla, nykyisin jo seinällä.
Siinä se uusin lisäys komeilee keskellä. Astronautit opetettiin Big Bendin koulutuksessa tunnistamaan kiviä, jotka olisivat kiinnostavampia kuin tavallinen sora jalkojen alla. 

Oli se yhtä komea livenä kuin ruokailuhuoneen seinätauluna. Meinaan Balanced Rock Big Bendin kansallispuistossa. Muutama vuosi sitten menin ja sijoitin taiteeseen. Ostin TJMaxxista parilla kympillä Big Bendin kansallispuistoa kuvaavan matkailujulisteen. Tatu oli ensin hieman vastahankoinen laittamaan taulua seinälle, koska emme olleet kyseistä kivimuodostelmaa itse omin silmin nähneet. Puhuin kuitenkin mieheni pyörryksiin ja lupasin viedä oikeaa kivikasaa vielä jonain kauniina päivänä katsomaan. Nyt oli koittanut se kaunis pilvetön päivä.

Ajomatka Grapevine Hills Trailille, jonka päässä kivi tasapainoilee, oli "pitkä" ja kivinen. Auto heilui kuin Karibialaiset lanteet Tatun koittaessa kierrellä pahimpia kiviä ja kuoppia. Hiekkatien alussa ilmoitettiin, että tarvitset auton, jossa on maavaraa. Edessämme ajellut pikku Toyota oli ajatellut, ettei varotuskylttejä juurikaan kannata lukea. Heittelimme Tatun kanssa ilmaan arvauksia, montako pohjakosketusta kaara ehti napata ennen Trailin päähän parkeeraamista.

Pitaya kaktukset kukkivat kauniisti pinkkeina tien varrella ja Lechuguillan kukinnot kurkottelivat kohti taivaita.

Ensimmäisten 200 metrin jälkeen uudelleen nimesin Grapevine Hills Trailin värikkäiden liskojen poluksi. Chihuahuan Greater Earless Lizards paistattelivat päivää pitkin poikin polun varrella. Hurmaavia, mutta lyhytikäisiä kavereita. Aurinko paahtoi autiomaassa siniseltä taivaalta ja sydämeni löi Bum Bum Bum. Sairastettuani keväällä Covidin (jo toistamiseen puolen vuoden sisällä) syke on alkanut rauhallisemmillakin patikoilla näyttää lukemia, joiden perusteella voisi kuvitella olevani kapuamassa Himalajalle. Tai sitten älykelloni on seonnut. Ehkä se olisi parempi vaihtoehto kuin seonnut sydän.

Parkkipaikalta ei tarvinnut tallata kuin vähän päälle maili ja olimme perillä rakkaaksi muodostuneella kivikasalla. Puuskutin ja puhisin, päässä sykki ja oli pakko istua varjoon huilaamaan. Tatu tuijotti hetken pidempään ennen kuin kysyi, että olinko ehtinyt jo hankkia jostain allergisen reaktion. Naamani oli alkanut muuttua hassun läikikkään punaiseksi. Onneksi se ei ollut mitään, mitä perilläolopullo ei olisi pystynyt korjata. 

  

Ja sitten mennään! Nimestä tuli jotenkin kodikas olo, kun itse usein tallaillaan kotosalla Grapevine järven rannalla.

Super värikäs Chihuahuan Greater Earless Lizard. Nämä liskot elävät  vain 1-3 vuotta. Suurin syy lyhyeen elinikään? Kaverit paleltuvat herkästi hengiltä horrostilansa aikana.   

Balancing act matkalla Balancing Rockille.

Jyrkkää ja kivikkoista etenemistä luvassa. 

Ei ollut vitsi se kivinen ylämäki. Keskellä kuvaa kulkee patikkapolku!

Perillä kohteessa!

Kylmän perilläolopullon aika tasapainoilevan kiven varjossa. KIPPIS!

Kun katseensa ylös kohottaa... voi vain toivoa, ettei se just nyt menetä tasapainoaan ja putoa.

Luontoäiti on taiteilijoista parhain. Katso nyt näitäkin kivien juonteita. 
Ihan tuli korvapuustit ja kanelipullat mieleen.

Kurvatessamme Chisos Vuorten keskellä sijainneelle teltta-alueelle, totesin paikan olevan edelleen henkeäsalpaavan kaunis. Aika ei ollut kullannut muistoja. Pystyttäessämme telttaa, telttanaapurimme saapui pitkältä patikalta, huikkaili tervehdykset ja kysyi haluaisimmeko oluet. That´s what I call a great campground neighbour. Nostimme omia tölkkejämme ilmaan, olimme jo sammuttamassa janoa. Naapuri kertoi, että edellisenä iltana oli satanut 3 inchin rakeita (7cm) ja Terlinguasta puistoon ajaneen matkailijan etu-ja takalasi oli telttapaikalle päästessä mäsänä, sivupeilit päreinä ja auton pelti kuin aaltopahvia. Kuulosti sille, että katastrofimagneetilla oli käynyt kerrankin mäihä. Onneksi olimme yöpyneet edellisen yön hotellissa emmekä ajaneet yötä myöten suoraan puistoon. 

Ranger piipahti telttapaikallamme tsekkaamassa, että oikeat asukit olivat ilmaantuneet paikalle. Kävi samalla läpi perusasiat; Mitä pistää metalliseen karhun kestävään kaappiin eli bearproof lockeriin, mistä löytyy vessa, onhan laitettu kiviä telttaan... Hetkinen! Että mitä? Kevätmyrskyt 70 mph tuulilla ja arvaamattomilla ukkosmyrskyillä olivat vaivanneet puistoa viime aikoina. Rio Grande joessa vesi oli noussut edellisen yön aikana 3 jalasta 18 jalkaan (metristä viiteen metriin)  ja Santa Elena Canyonille johtava tie oli poikki tulvasta johtuvan mutaliejun vuoksi. Telttoja oli lähtenyt lentelemään rankkojen puuskien vuoksi, joten suositeltiin laittamaan isoja kiviä sisälle teltan kulmiin painoksi. Tämä varmaan selitti sen, miksi telttapaikalla oli ollut kasa kiviä valmiina. 

Tatu kääntyi katsomaan minua epäuskoisen musertavasti. Olin aivan varma, että tämä oli viimeinen kerta kun herra lähtee kanssani Memorial day viikonloppuna telttailemaan. Viime vuonna Memorial Day viikonloppuna Guadalupe Mountainsin kansallispuistossa telttaillessamme 50mph tuulet olivat piinanneet meitä koko yön. Kuulosti kuin tavarajuna olisi vyörynyt kohti tuulenpuuskien ottaessa vauhtia laaksossa ennen yli pyyhkäisemistä. Korvatulpista ei ollut mitään hyötyä. Teltan seinät hyökkäsivät vähän väliä päälle, kunnes kolme telttakeppiä napsahti poikki. Aamu viideltä lopulta saimme tarpeeksemme, nykäsimme teltan, tai mitä siitä oli enää pystyssä, matalaksi ja painelimme autoon nukkumaan. Pirullinen tuuli jatkoi ivaamistaan keinuttaen autoa kuin kiikkustuolia puhaltaen auton perän alle puskien autoa ilmaan. 

Maisema telttapaikalta #3

Teltta pystyssä! Aika rentoutua.

Mitä sun ikkunasta näkyy? 

Ainahan se hymyilyttää, kun päivällistä on tiedossa. 

Tätä purkkia käsitellessä tuli tunne, kuin olisi ottanut jo muutaman ennen ensimmäisen avaamista. Ole hyvä ja käännä tölkki ylös alaisin aktivoidaksesi juoma ja lukeaksesi, mitä olet juomassa. 

Ehdimme nauttia illallisen, ennen kuin pilvet alkoivat pyöriä uhkaavasti taivaalla. Näky oli samaan aikaan kiehtova ja pelottava. Olimme kertoneet telttanaapurillemme edellisen vuoden teltankaatotarinamme ja saattaneet mainita minun erikoistaidostani vetää puoleeni jonkin sortin luontokatastrofeja. Pilvet nähdessään telttanaapuri vilkaisi meihin päin ja totesi keräävänsä kimpsunsa ja kampsunsa kasaan ja painuvansa telttaan. Hyvä päätös, seurasimme perässä ja hetken kuluttua taivaalla jyrisi ja vihmoi komean salama valoshown vauhdittamana. Kuulin, kuinka Tatu huokasi syvään. Miten mukavaa matkustaa vaimon kanssa...

Pilvitaidetta

Myrskypilvet saapuvat, salama show voi alkaa.