Olipa kerran talvimyrsky.

 

ALL OF US DIDN’T DIE!! Ovikellomme soi toissa lauantaina. Oven takana oli paketti (ja paketissa vaaka, mutta se on jo toinen tarina se…). Näin kuinka UPS:n ruman ruskea auto kurvasi mutkan taakse. Lähettifirman auto tien päällä, tuo oli virallinen merkki siitä, että talvimyrsky oli viimein ohi.

Miten tämä saaga Texasin historiallisesta talvimyrskystä eteni meidän taloudessamme? No annas kun kerron. Joskin joudun jo etukäteen varoittamaan, että tarina ei tule sisältämään suurta draamaa ja tragediaa, joten jos sellaista kaipaat, kannattaa suosiolla palata sen lempi Netflix sarjasi pariin. Me olimme nimittäin onnekkaita. Sen sijaan, että olisimme kärvistelleet sähköittä putket jäässä, olimme viikon talvilomalla. En muista koska olisin viimeksi nauttinut lumesta ja raikkaan ilman myrkytyksestä niin paljon. Suurin kriisi, minkä kohtasin, oli villasukkaan ilmaantunut reikä sillä kriittisellä viikolla, kun lattiat tuntuivat kylmälle kuin pakkaseen unohtunut kalja.

"Pikku Sansun sukasta on pohja puhjennut,
Parsimalla me paikkaamme sen!"
Netti oli tällä kriittisellä hetkellä alhaalla (kuten seuraavat 3 päivääkin)
Onneksi oli puhelimen surkeasti toimiva Hotspot, jotta pääsi Googlaamaan parsimisohjeet. 

Aloittakkaamme tarinamme alusta, kuten Julie Andrews Sound of the Music leffassa meitä sivisti, it’s a very good place to start. Siis hyppy aikakapseliin ja Lauantaihin helmikuun 13. päivään.

Mittari näytti muutamaa astetta pakkasta. Dallasilaiset pysyivät visusti kotikoloissaan tai olivat tyhjentämässä ruokakauppoja samaa tahtia kuin suomalaiset mökkijuhannusta varten. Minä olen valmistautuja. Ryhmityn tarvitsemalleni kaistalle kilometrejä ennen käännöstä, ostan kankaan alesta tehdäkseni siitä 5 vuoden sisällä verhot ja ruokakauppa ostokset talvimyrskyä varten hoidan ennen kuin muut tajuavat sen tehdä. Kaapit oli siis täytetty jo torstaina maailmanloppua varten. Emme tarvinneet lauantaista viime hetken panikointishoppailua, tarvimme päiväkävelyä. 

Ulkona oli ihanan raikas ilma. Kun astui ulos ja veti keuhkot täyteen, sulle tuli tunne, kun olisi ollut Vicksin kurkkukarkkimainoksessa. Koti Suomessa asuvat eivät ehkä osaa tuota tunnetta arvostaa. Kun on ehtinyt kulua yli 3 vuotta edellisestä vastaavanlaisesta henkäisystä, sille osaa antaa ihan erilaisen arvostuksen. Absense makes heart grow fonder.

Suuntasimme Grapevine järveä kiertäville poluille. Niille, joille brassailin pääsevämme suoraan kotikadultamme. Metsässä kiertelevän puron (jota suomalaisena lapsena olisin kutsunut kuraojaksi) pinta oli paikoitellen ohuen jään peitossa. Välittömästi päässä alkoi pyöriä Pikku Kakkosen "Varokaa heikkoa jäätä!" klippi. Ja kuka sanoi, ettei piirretyt muka ole opettavaisia. Aika harvan opetuksen muistan lapsuusajoilta, mutta heikoille jäille en tule koskaan menemään (tai lähde namusedän matkaan. #Jammusetätraumatforever). Jäätä tuijottaessani totesin Tatulle, ettei kaveri pääse ihan vielä lätkäilemään ulkojäille. Vastaus oli "Mutta Pilkillehän tohon voi mennä!". Taitaa kaveri kaivata vuosittaisia Lappeenrannan sukukokouspilkkikisojaan...

Töppöstä toisen eteen! Metsäänhän tämä homma meni.

Pitihän sitä nyt vähän kepillä jäätä koittaa...
...ja heitellä kivillä...

Pompittiin metsässä polulta toiselle strategialla "Sinne mennään, missä ei olla vielä koskaan käyty." Päädyimme Kiinalaiseen bambumetsään. Oli joltain vähän karannut pihaistutukset luontoon... Ainakin tiedetään, mistä saadaan ruokaa, jos joku päivä hankitaan muukin Panda talouteen, kuin se lakritsalta maistuva.

Jos tarvit Bambua sun wokkiin, 
ota rohkeasti yhteyttä, mä tiedän hyvän keräilypaikan!

Tulimme erään montun reunalle puskista rytinällä, kauhea kalkatus käynnissä (Tatu on niin kova puhumaan, kyllähän te tiedätte, ei siltä saa suunvuoroa...).  Montun toisella laidalla käppäilleeltä pariskunnalta ei ollut jäänyt Grand entrancemme kuulematta. "Puhutaanko täällä suomea!" kajahti ilmoille "vastarannalta". Olisihan se pitänyt tietää, vain hullut suomalaiset ovat päiväkävelyllä pakkasella. Törmäsimme tuttavapariskuntan ihan tuurilla. 

Vaikkei suomalaiset mitään sosiaalisia laumasieluja olekaan, jatkettiin tuttujen kanssa yhdessä matkaa. Heidän kanssaan on kerran käyty Smoky Mountananeilla, niin kai nyt sit Grapevine järvelläkin. Mentiin jorpakon rantaan ihmettelemään jääpuikkoja. Niitä oli kertynyt kaikki rantaan ajautuneet ajopuut täyteen. Napsautin yhden irti ja katselin sitä kaihoisasti. Taas tuli mieleen lapsuusvuodet.  Back in the day jääpuikkoja irroteltiin ränneistä Naapurin Jussin kanssa taisteluvälineiksi... ja tehtiinhän niistä mehujäitäkin, vaikkei sitä ehkä mikään terveysvirasto tai edes omat vanhemmatkaan suositelleet. Etenkään sinä Tsernobyl vuonna...

Mä nimensin tämän jääkäärmeeksi Azteekkien valtakaudelta.

Kuis roikkuu?

Ämpäri sovittaa naamiaispukua.
Se koittaa olla sahahai eli carpenter shark.

Kuuden aikaan ampaisin töihin, intoa ei niin piukassa. Työmaan piha näytti sille, kun joku olisi koittanut tehdä siitä graavilohta. Suolaa oli heitelty ylt ympäriinsä jäänestoaikeissa. Jalan alla narskui hassusti kävellessä. Into astui kehiin heti siinä vaiheessa, kun pomo kysyi yhdentoista aikaan haluanko lähteä kotiin kun on niin hiljaista. Hell yeah! Aamuyölle odotettiin kurjaa keliä, halusin kotiin sitä ennen. Nainen autoon, autolla kotiin ja lautapelien peleilua miehen kanssa aamun pikkutunneille asti. Ennen meni bilettäessä aamu neljään, nyt on armoton jammaus ja mansikkamargaritat vaihtuneet rauhalliseen lautapeliin ja nachoihin.

Ensin kuulosti sille, kuin joku olisi koittanut heitellä neuloja ikkunaan, jäinen sade oli alkanut. Kolmen jälkeen aamuyöstä se muuttui lumeksi. Ulkona oli -7c, joka tuntui tuulen ja kosteuspisteiden (ja luoja tietää minkä muun) ansiosta samalle kuin -15c. Hiutaleet leijailivat maahan, me leijailimme ulos. Olimme kuin pienet lapset nähdessään lunta ensi kertaa. Teki mieli kääntää katse ylös ja tunkea kieli ulos. Ystävänpäivä olisi luminen. 

Hentoiset lumihiutaleet peittivät maan kuin leipurin tomusokeri.